Peilikuva

A/N: Jeps, nyt tälleen alkuun tällainen pieni.. erm.. kiva aloitus. Koitin kyhäillä tästä jotai vähän kauhun tapaista tekstiä, ja noh, toivon et sain sen onnistumaan ainakin suunnilleen :b Enjoy, kommentit on lämpimästi tervetulleita.

______________________________________________________________________________


24.1.2003

Mua ei kiinnosta. Väsyttää. Väsyttää niin vietävästi.
                                                                                                      Masentaa.

Mies lähti viikko sitten lätkimään. Ei se enää jaksanut kattella tällaista omituista, harhakuvia näkevää naisparkaa. Jätti mut oman onneni nojaan. Mulla ei ole rahaa, lääkkeet loppui eilen, ruokaa on kaapissa sen verran, et viikon päästä syön enää säilykehedelmiä. Ja niiden loppuessa näkkileipää, ja niiden jälkeen villakoiria sängyn alta. Ehkä pitäis aloittaa dyykkaaminen.

Vessassa vuotaa hana. Tip, tip, tip. Pitäis varmaan käydä sulkemassa se. Toisaalta, eihän mua kiinnosta. Eilen kuulin miten se lorisi oikein kunnolla. Tai no viemärihän se lorisi, vesi itse suhisi hassusti. Ihan kuin se olis vaan hyssytellyt jotakuta. Puhaltanut kovasti ilmaa hampaiden välistä, kielen muokatessa äänestä "shhhhhh!"-äänen. Aamulla herätessäni sitä ei kuulunu enää. Ehkä siellä oli Jumala.

Tai ehkä mä vaan oon tulossa hulluksi.



27.1.2003

Naapuriin muutti toisen koiran kaveriksi pieni koiranpentu. Se toinen vaikuttaa mustasukkaselta. Pentu vie siltä emännän huomion. Siellä se toinen nytkin kattelee ovenraosta miten emäntä ja pentu juoksee lumessa kuin kaks päätöntä kanaa. Näyttää typerältä. Pulskansorttinen, lyhyt nainen ja pieni söpö kultaisennoutajan pentu metrin korkuisessa lumihangessa. Pentu kyl pääsee eteenpäin, mut nainen uppoaa hankeen reisiään myöten. Tätä myötähäpeän määrää.

Mun jääkaappi huutaa tyhjyyttään. Muissa kaapeissa on kyl muutamat säilykkeet, mut yhdessäkin on päiväys mennyt jo vuonna 2001. Hups. Jos vaikka farkkujen taskusta sattuis löytymään muutama euro niin vois käydä hankkimassa valmissapuskaa tai muutaman kolmioleivän.

Mun kaapissa kopisee joku. Kuuluu sellasta outoa naputusta. eikä se oikeen jaksa loppua. En jaksais kuunnella sitä enempää, se on kuitenki jatkunu jo puolisen tuntia. Ääniä ääniä ääniä ääniä. Pelottaa vähän.

Jos alottais dyykkaamisen, löytäiskö roskapöntöstä jäätelöä?


1.2.2003

Mun ikkunassa on kuurankukkia. Ihan nättejä. Tollaisia monimutkaisia kuvioita koko ikkunan alalaita täynnä. Ottaisin kuvan jos omistaisin kameran. Mutta kun ei mulla ole sellaiseen varaa. Ei tietenkään.

Kaapin naputus on siirtyny vessaan. Se kuuluu peilikaapista. Aika jännää. Mikä lie ötökkä sinnekki päässyt. Napsuttelee peiliä lakkaamatta, alkaa jo pikkuhiljaa käydä hermoon. No mutta äh. Ei mua kiinnosta.

Kun mä katson ikkunasta pihalle, mä nään aina joko naapurin emännän sen koiranpennun kanssa tai sitten ihan omituisia mustia häivähdyksiä siellä täällä. Mistä lie tullut, onkohan mun silmissä vikaa. Pitäis varmaan käydä lääkärillä, mutta kun ei mulla ole rahaa sellaiseen. Saamarin epäonnistunut yhteiskunta.

Nyt mä näen ulkona valkoisia ja punaisia välkehtiviä valoja. Tai no itseasiassa yks ja sama valo joka vaihtaa aina paikkaa. Ja siinä samalla aina musta häivähdys. Ihan pimeetä. Pimeetä. En tykkää enää pimeästä. Se on jotenkkin karmivaa. Varmaan pitäis käydä nukkumaan ennen kuin pimeä oikeesti laskeutuu.


5.2.2003

Naputus vaan jatkuu, enkä mä uskalla enää mennä vessaan. Okei, mun on kyllä pakko mennä aina pari kertaa päivässä sinne, mutta kun se on karmeeta. Mä nään edelleen niitä mustia häivähdyksiä, ja naputus kuuluu edelleen tosta riivatun peilistä. Mun uniinkin on tullut nyt joku musta hahmo, en mä näe sen kasvoja tai mitään, mutta se on sellanen about 165 senttiä pitkä ja aika hoikka. Enkä mä tiedä onko se mies vai nainen vai kumpaakaan. Karmivaa.

Mä oon ruvennut nakertelemaan kynsiäni ajankulukseni ja nälkään. Säilykkeetkin loppuu ihan justiinsa, ja mä oon ihan selkeesti laihtunut kun on voinu syödä vaan vähäsen.

Jos laihduttaisin itteni luuviuluksi ja maalaisin ihoni erilaisilla kauniilla väreillä, ostettaisko mut taidenäyttelyyn patsaaksi?


8.2.2003

Mä raahasin itseni eilen puolväkisin ulos haukkaamaan happea. Enkä enää toista kertaa mene. En tosiaan työnnä nokkaani edes ikkunasta ulos. En. Todellakaan.

Se oli ihan kamalaa. Minne tahansa mä vaan katsoin, niin näin mustia häivähdyksiä, ja siinä mustan seassa oli täl kertaa jotakin valkoista. Periaatteessa haluisin jo tietää, mikä hitto se oikein on. Toisaalta sitten, en kuitenkaan halua. Ihan tarpeeks creepy jo valmiiksi. Hyi.

Tänään ei oo tapahtunut melkeinpä mitään. Eikun ai niin, ne häivähdykset on siirtynyt mun peileihin. Mahtavaa. Ja nyt mä erotan siitä selkeesti valkeet kasvot. Ne on naiskasvot. Ihan kalpeat, suorastaan valkoset, ja se näyttää pelottavalta kun on niin kova kontrasti mustia vaatteita ja hiuksia vasten.

Jos mulla olis ase ja ampuisin sitä, kuolisko se?


13.2.2003

Se koski mua. Se koski, kuvottavilla, kelmeillä sormillaan. Peilikuvassa. Vessan peilikaapissa. Ja mä tunsin sen. Olkapäässä. Se kuljetti siinä sormiaan. Mun kaulaa kohden. Ja mä säikähdin niin saatanasti. Pelottavin kokemus ikinä. Mun oli pakko juosta pois. Kiljuen.

Sinä yönä mä en nukkunut silmäystäkään. Mut sit viime yönä kun uskaltauduin nukkumaan, niin helvetti ku se sekopää oli päätyny kirjottelemaan mun seinille. Tuli ihan fiilis, että olis keskellä Slender-peliä. Punasta suttusta tekstiä seinillä ympäri kämppää.

Sitten ku mä meen vessaan, ja katon suihkuverhon taakse...

"I'll catch you."


15.2.2003

Mä haluan niitä saatanan lääkkeitä. Mä en tiedä, onko tää enää mun mielikuvitusta, vai onko tää oikeesti todellista. Alan vahvasti kallistua sen puoleen, että joo tää todella on todellista. Ja se tekeekin tästä jutusta niin karmivan.

Vai saiskohan siitä naikkosesta kaverin, ettei olis niin yksinäinen olo?
Vois kyllä kokeilla, mutta kun pelottais niin vietävästi. Se nainen on ihmistyyppiä Kauna, mutta kun ei sit kuitenkaan. Sillä on mulle jotain tuttuja piirteitä. Tismalleen samanlainen nenä kuin mulla. Sitä itseasiassa vois luulla muksi, jos nopeesti katsois. Paitsi että sillä on mustat hiukset. Ja se on niin helkkarin kalpea.

EI. Mä en halua ryhtyä vertaamaan sitä ämmää muhun. Murhanhimoinen akka, sanon mä. Piirtelee punaisella seinille ja riehuu mun vessan peilikaapissa. Ihan sekopää.

Ei siis sillä ettenkö mä olis sekopää.


19.2.2013

Mulla ei ole enää ruokaa. Mulla ei ole enää ketään. Mulla ei ole enää mitään.

Tai no okei, mulla on vielä itseni ja se weirdo. Peilinainen. Öisin teinipoikien kaltainen grafittimaalari. Gangstahh. Maalari jonka maalina on veri. Kenen veri?

Heikottaa. Mun polvet notkuu ja lyö lonkkua. Se ei vaan ota loppuakseen. Ja se saamarin naikkonen vaan jaksaa naputtaa siellä peilikaapissa. Välillä se pistää hanat vuotamaan. Mä en ole käynyt päivään vessassa, tuntuu että kohta ratkeaa rakko.

Kupla otsassa, sanoisi mun äiti.

Mun eteisen valo välkkyy. Jos asuisin kerrostalossa, kyselisin toki naapureilta että onks niilläkin sama juttu. Mutta kun omakotitalo, joten ei ihan viitsis lähteä. Ja muutenkin, mähän en edelleenkään tahdo ulos.

Vessan valo käyttäytyy vielä ämmämäisemmin kuin eteisen valo. Se ei syty ollenkaan. Vittumaista käytöstä, kehtaakin kiusata tällasta naisraukkaa.

Mä en halua mennä vessaan. En. Halua. Mut pakko. En mä pysty pidättämään enää. Toivotaan ettei se naikkonen keksi mitään karmeeta tällä kertaa.

Ainahan sitä toivoa voi.



20.2.2003

Mä en tiedä kuinka pystyn vieläkin kirjottamaan. Tunkeutuko se kammotus mun ruumiiseen? Mieleen?

Eilinen vessareissu koituikin mun viimeiseksi. Paluuta ei enää ole.

Valo ei edelleenkään syttyny, ei ennen kuin pääsin pesemään käsiä. Se vaan räpsähti päälle. Ihan yht' äkkiä. Mä räpyttelin ihmeissäni mun silmiä ja koitin totutella siihen valoon. Okei, se räpsyi ekaks vähän aikaa, mut lopulta se sit toimi ihan hyvin.

Toivoin ettei se sit kuitenkaan olis toiminut.

Mä katsoin suoraan peiliin, ja se saatanan naikkonen seisoi mun takana. Se katsoi mun olkapään vieressä mua suoraan silmiin sen peilikuvan kautta. Hyi helvetti kun alko karmimaan. Se kohotti sen kalman kalpeat kädet ja silitti mun vaaleanruskeita hiuksia. Sipaisi poskea. Se käsi oli kylmä.

Vähän aikaa me tuijotettiin toisiamme. Sit se kohotti sen kasvoja ja tunki huulet, verenpunaiset huulet valkosissa kasvoissa, mun korvalle ja kuiskas hiljaa rohisevalla äänellä jotain mun korvaan.

"I told you."

Sen kädet kohos mun kurkulle, ja salpas mun hengityksen. Kohotin mun kädet kiskomaan sen käsiä pois, mut sen ote oli raudan luja.

Hiljaa mä haihduin, kuihduin pois, ja mennessäni kuulin sen ämmän räkäisen naurun.


***


"Konstaapeli, mitä täällä on tapahtunut?"

Konstaapeli laski naisen päiväkirjan käsistään järkyttynyt ilme kasvoillaan. Hän riensi ulos naisen makuuhuoneesta, kohti vessaa. Ovi oli lukossa.

"Tuo jotakin, millä tuon oven saa auki", hän sihisi avustajalleen ja hakkasi valkoista ovea vimmatusti. Pian avustaja saapui paikalle kädessään kookas purkunuija, ja hän ryhtyi rikkomaan ovea.

"Näetkö siellä valoa?" konstaapeli kysyi ääni väristen.

Avustaja pudisteli päätään kurkistaessaan oveen hakkaamastaan reiästä. Hän ujutti kätensä reiän lävitse ja kopeloi kätensä avaamaan oven lukituksen. Ovi heilahti auki narahtaen vaimeasti. Avustaja perääntyi sivuummas nähdessään himmeässä valossa näkyvän näyn.

Nainen makasi lattialla, silmät selällään, kädet puristaen kaulaansa kuristavaa köyttä.

"Tämän nuoren naisen sairaus oli jo mennyt liian vakavaksi", konstaapeli totesi järkyttyneenä ja käskytti apulaisensa käymään läpi lääkekaapit, ruokakaapit, jääkaapin ja kaikki huoneet.

Lääkekaapissa oli psykoosiin tarkoitettuja lääkkeitä, purkki puolillaan. Ruokakaapeista löytyi erilaisia kuivia aineksia ruuanlaittoa ja leipomista varten, jääkaapissa oli monet pilaantuneet valmisruuat ja maitopurkit, joiden eräpäivät olivat menneet umpeen edellisen kuukauden aikana. Huoneissa ei näkynyt mitään erikoista.

Konstaapelin vartalon lävitse kulki kylmät kammotuksen väreet.