A/N: Hui, pelottavaa, jännittävää, apua.
Ajattelin
jakaa täällä kivasti kaksi runoa, jotka oon kirjoitellut hiljattain.
Oon todella aloittelija runojen kanssa, kun en niitä ole koskaan oikein
raapustanut, mutta nyt... Tässä olis !
____________________________________________________________________________
Kadonnut lumisateessa
Yksin
Katoamisilmoitukset tunnelien seinissä, lyhtypylväissä
Huutaa
Etsikää, löytäkää, tuokaa
Ei löytöpalkkiota
***
Katseensa kadonnut kohottaa taivaisiin
Tähtien vyö
Juustoinen kuu
Valuu maailman yllä
Tässäkö loppu?
Tien reunassa, peukalo pystyssä
Ei pysähdy yksikään
***
Tunkkainen auto
Pelkääjän paikalla tahmea istuin
Liimautuu kiinni farkkuihin
Takertuen
Tupakan haju ja kilisevä muovikassillinen viinaa jaloissa
Hilpeät sävelmät radiossa
Ja takakontissa laatikon kätköissä
Piileskelevät suuret unelmat
Odottaen siipiä joilla lentää
_____________________________________________________________________________
Ei sydämeni sulanut sateeseen
Suudellessasi minua vielä kerran uudelleen
Syvällä piilossa juuret
Jäässä kai ovat edelleen
Ja menen
Enkä taakseni katso
Kylmää odotan
Lämmintä vartaloasi vasten omaani
Lumen tuloa
Kuun kylmää loistetta
Mutta vain ymmärtääkseni
Ettei lämpösi olekaan tarpeeksi
Pehmeät sormet iholla
Vaihtuu raateleviin hampaisiin
Sydämet hukutamme sementtiin
Tunteet saatetaan alimpaan helvettiin
Vaihdetaan veren tahrimiin siipiin
Ja hymyillään
Vailla iloa
Kuin yksinäinen koivu kuusimetsässä
Lehdet neulasilla lävistetyt
Kelvottomat ja kuihtuneet
Hidasta kuolemaa tehden
Armoa anellen
Vapaudesta unelmoiden
Avaan oven
Enkä enää koskaan palaa
maanantai 30. joulukuuta 2013
sunnuntai 1. syyskuuta 2013
Mitä on rakkaus?
A/N: Voi apua, häpeän. En taaskaan oo jaksanut päivitellä tätä blogiani. Ehkä blogin pitäminen ei vaan ole mua varten haha. D: Mutta anyways, nyt pistän tositositosi pitkästä aikaa uuden raapaleen hehhehhee, ja katson jos vaikka jaksaisin vähän useammin taas tästä lähtien tätä päivitellä. Enjoy.
______________________________________________________________
Mitä on rakkaus?
Otan käteeni paperia ja kynän ja alan piirtää. Piirrän kuvioita, piirrän värejä ja varjoja. Piirrän ymmärrystä ja huumoria. Piirrän ärtymystä, vaarallisia hetkiä, jännitystä ja adrenaliinin virtausta suonissa. Seikkailuja ja rauhallisia iltoja sohvalla katsoen romanttisia komedioita, syöden vatsan täydeltä herkkuja.
Piirrän riitoja, piirrän lakkaamatonta naurua, ilon kyynelet poskilla. Väritän kuvaa kummallisilla ilmeillä ja käyttäytymisellä, joka saa muut miettimään onko meillä kaikki kunnossa, tarvitaanko kenties lääkitystä. Lisään itkukohtauksia, lämpimiä halauksia viileässä yössä, toisen tuoksua omissa vaatteissa ja lakanoissa. Tunnetta kun toisen vartalon iho koskettaa omaa, kun huulet kohtaavat hellästi toisensa.
Paperillani on tämä kaikki, koko värien kirjo, kenties rakkaus.
______________________________________________________________
Mitä on rakkaus?
Otan käteeni paperia ja kynän ja alan piirtää. Piirrän kuvioita, piirrän värejä ja varjoja. Piirrän ymmärrystä ja huumoria. Piirrän ärtymystä, vaarallisia hetkiä, jännitystä ja adrenaliinin virtausta suonissa. Seikkailuja ja rauhallisia iltoja sohvalla katsoen romanttisia komedioita, syöden vatsan täydeltä herkkuja.
Piirrän riitoja, piirrän lakkaamatonta naurua, ilon kyynelet poskilla. Väritän kuvaa kummallisilla ilmeillä ja käyttäytymisellä, joka saa muut miettimään onko meillä kaikki kunnossa, tarvitaanko kenties lääkitystä. Lisään itkukohtauksia, lämpimiä halauksia viileässä yössä, toisen tuoksua omissa vaatteissa ja lakanoissa. Tunnetta kun toisen vartalon iho koskettaa omaa, kun huulet kohtaavat hellästi toisensa.
Paperillani on tämä kaikki, koko värien kirjo, kenties rakkaus.
lauantai 27. huhtikuuta 2013
Such a Lonely Day
A/N: HÄHÄÄ! Vihdoin HP-fici! >:3 Ensimmäinen tekemäni raapale, jonka oon julkaissut, ja nyt sen laitan myöskin tänne teidän luettavaksenne. :)
(ja siis niin, ne jotka eivät tätä vielä tiedä, niin raapalehan on novelli jossa on tasan 100 sanaa ^^)
_______________________________________________________________________
Romahtaneen, vanhan muurinpätkän päällä Tylyahon laitamilla istuu mustaan viittaan pukeutunut, vihreän huivin kaulaansa kietonut vaaleahiuksinen poika. Hän katsoo kukkulan laelta näkyvää pienelle alueelle levittäytynyttä jästikylää, jossa erilaiset pirteän pastellisävyiset talot kilpailevat hienoudestaan ankeuttajien luoman sumun keskellä. Lapset juoksevat kaduilla ja pelloilla ankeasta ilmasta huolimatta riemusta kiljuen ja vanhukset kulkevat kumppaneidensa kanssa käsi kädessä lapsille hymyillen. 16-vuotiaan luihuisen silmäkulmasta tipahtaa kyynel. Hänen perheensä on kaukana täältä, hänen ystävänsä eivät tällä hetkellä jaksaneet välittää pojan huolista, hänellä ei ole ketään ketä rakastaa, ketään joka sulkisi hänet lempeään syleilyyn. Hänen yläpuolellaan sirkuttaa pesässään onnellinen lintuperhe.
Draco ei koskaan ole tuntenut oloaan näin yksinäiseksi.
(ja siis niin, ne jotka eivät tätä vielä tiedä, niin raapalehan on novelli jossa on tasan 100 sanaa ^^)
_______________________________________________________________________
Romahtaneen, vanhan muurinpätkän päällä Tylyahon laitamilla istuu mustaan viittaan pukeutunut, vihreän huivin kaulaansa kietonut vaaleahiuksinen poika. Hän katsoo kukkulan laelta näkyvää pienelle alueelle levittäytynyttä jästikylää, jossa erilaiset pirteän pastellisävyiset talot kilpailevat hienoudestaan ankeuttajien luoman sumun keskellä. Lapset juoksevat kaduilla ja pelloilla ankeasta ilmasta huolimatta riemusta kiljuen ja vanhukset kulkevat kumppaneidensa kanssa käsi kädessä lapsille hymyillen. 16-vuotiaan luihuisen silmäkulmasta tipahtaa kyynel. Hänen perheensä on kaukana täältä, hänen ystävänsä eivät tällä hetkellä jaksaneet välittää pojan huolista, hänellä ei ole ketään ketä rakastaa, ketään joka sulkisi hänet lempeään syleilyyn. Hänen yläpuolellaan sirkuttaa pesässään onnellinen lintuperhe.
Draco ei koskaan ole tuntenut oloaan näin yksinäiseksi.
Irti
A/N: Hiphei hurraa, jälleen uusi(tosin näistä kaikista tähän astisista teksteistä vanhin) teksti! :) Kirjoitin tän ehkä... öö.. puol vuotta sitten? Vuosi sitten? Tai ehkä vasta pari kuukautta sitten? Ei mulla ole mitään muistikuvaa.. :D Joka tapauksessa, mä sain inspin tähän Pottereista, ja omassa päässäni saan tähän väänneltyä ties mitä hahmoja, kuten Harry/Draco(myönnän, että oon ihan hulluna siihen paritukseen xd). Tai vaikka Hermione/Ron. No mutta pitemmittä puheitta, tässä teksti, olkaa hyvät.
_____________________________________________________________________________
Sade huuhtoo nokea ja kuonaa pois pieneltä piha-alueelta joen varrelta, jossa lepää rikki revitty, palasiksi tuhottu rakas suuri pyökkimme, jonka juurella aina istuimme kesäisinä pimeinä iltoina sylikkäin, pidimme kiinni ja lupasimme ettemme koskaan lähtisi pois. Nyt istuessani tässä ikkunan vieressä katselen tuota pientä aluetta joka sisälsi niin paljon tunnetta, niin paljon muistoja. Niin paljon kaipausta. Sadepisarat piiskaavat tuota jykevää maassa makaavaa runkoa, joka kerran oli ollut meille rauhan ja turvan tuoja.
Kun viimeksi istuimme vierekkäin, tiukasti halaten, tuohon suureen pyökkiin nojaten, tunnelma oli ollut tyystin erilainen kuin yleensä. Se hetki ei ollut täynnä rakkautta ja iloa siitä että saimme olla siinä yhdessä pienen hetken. Se hetki ei sisältynyt sitä kutkuttavaa jännityksen tunnetta mahan pohjassa, siitä että saattaisimme jäädä kiinni. Kaikki oli erilaista. Tunnelma hetkessä oli jopa kireä, ahdistunut. Päällimmäisenä oli kuitenkin menetyksen pelko. Pelko siitä, että hetkellä millä hyvänsä tämä voisi olla ohi toisen meistä jäätyä sodan jalkoihin, toisen meistä päädyttyä tuon kahden maailman - hyvän ja pahan - väkivaltaisen vihanpidon viattomaksi uhriksi.
Se hetki teki kipeää.
Muistelimme yhdessä kaikkea kokemaamme. Niitä kaikkia salassa vaihdettuja suudelmia metsän suojassa, syrjäisellä pikkukadulla, sen samaisen puun juurella. Niitä kaikkia jaettuja salaisuuksia, iloja ja suruja. Niitä kaikkia hellääkin hellempiä, intohimoisia, halun sytyttämiä kuumuutta hohkaavia, palavia kosketuksia. Ne kaikki huuhtoutuvat juuri suurten pisaroiden muodostamien purojen mukana jokeen, jonka pinta nousisi pian niin paljon, että tulvisi ylös ja heittäisi kaikki nämä veteen totutelleet hetket rannalle haukkomaan henkeään, kuihtumaan hitaasti olemattomiin.
***
Viimeinen hetkemme yhdessä tuntui lyhyeltä, vaikka istuimme yhdessä varmasti pidempää kuin kolme tuntia. Istuimme vain, pidimme tiukasti kiinni, ja aina välillä katsoimme toistemme ahdistuneisiin kasvoihin hakien lohdutuksen sanoja joita emme koskaan kuulleet. Hiljalleen hetken pelosta riippumaton rauha alkoi kuitenkin järkkyä, suoraan edessämme. Yhdessä hetkessä istuimme siinä, toisessa hetkessä mielen valtasi ruumiiseen kaivautuvien sirpaleiden kipu ja tuska. Kolmantena hetkenä oli vain pimeää ja kivun välitön lakkaaminen.
***
Palaan takaisin muistoistani, jotka olen käynyt läpi jo liian monta kertaa. Katson ruumistani, kosketan pommin sirpaleiden viiltämiä haavoja, jotka kuivuva veri on tehnyt kuvottavan näköisiksi. En kuitenkaan tunne kosketusta. Tiedän, että itkisin jos vielä olisin todella tässä. Todellisessa ruumiissani, en tässä tuntemiskyvyttömässä, kuolleen ruumiissani. Kadun päätöstäni jäädä tänne, en kestä kokea näitä aikoja uudelleen ja uudelleen mielessäni. Vaikka tunteiden voima on laantunut rutkasti kuoleman jälkeen aaveen vartalossa, tunnen silti vihlaisun joka kerran kun kelaan filmiä yhteisistä päivistämme pienessä päässäni. Jos eläisin vielä, se tunnekuohu yksistään riittäisi tappamaan minut.
Viikko kuluu hiljalleen, ja istun edelleen ikkunan ääressä katselemassa kaatunutta, kuollutta pyökkiämme. Mietin, missä sinä olet. Vieläkö olet elossa? Vartaloni ja puun runko suojasivat sinua pahimmilta vammoilta, mutta en silti voi olla varma. Sinut taidettiin viedä sairaalaan, ainakin näin valkeat paarit ja sairaalan väkeä kun irtauduin ruumiistani. Minun hengetön ruumiini heitettiin jokeen. Mietin syytä heidän teolleen. Toisaalta, ei sillä ole edes väliä.
Ovi takanani avautuu, hiljaiset askeleet hiipivät huoneeseen, ovi sulkeutuu. Käännyn katsomaan ja tuntuu kuin eloton sydämeni räpistelisi jälleen eloon. Katsot lävitseni pihaan, katsot surkeana elotonta pyökkiä ja istut pöydälle, siihen eteeni. Äänettömät kyynelet vierivät poskillasi, ja leuan tavoitettuaan ne tippuvat pöydän karheaan pintaan. Tip, tip, tip. Muistot valuvat pöydälle, voin melkein nähdä ne. Nousen tuolilta ja asetun viereesi seisomaan.
- Rakastan sinua, kuiskaan korvaasi ja tunnen, kuinka pääsen viimein lipumaan ikuiseen pimeyteen.
_____________________________________________________________________________
Sade huuhtoo nokea ja kuonaa pois pieneltä piha-alueelta joen varrelta, jossa lepää rikki revitty, palasiksi tuhottu rakas suuri pyökkimme, jonka juurella aina istuimme kesäisinä pimeinä iltoina sylikkäin, pidimme kiinni ja lupasimme ettemme koskaan lähtisi pois. Nyt istuessani tässä ikkunan vieressä katselen tuota pientä aluetta joka sisälsi niin paljon tunnetta, niin paljon muistoja. Niin paljon kaipausta. Sadepisarat piiskaavat tuota jykevää maassa makaavaa runkoa, joka kerran oli ollut meille rauhan ja turvan tuoja.
Kun viimeksi istuimme vierekkäin, tiukasti halaten, tuohon suureen pyökkiin nojaten, tunnelma oli ollut tyystin erilainen kuin yleensä. Se hetki ei ollut täynnä rakkautta ja iloa siitä että saimme olla siinä yhdessä pienen hetken. Se hetki ei sisältynyt sitä kutkuttavaa jännityksen tunnetta mahan pohjassa, siitä että saattaisimme jäädä kiinni. Kaikki oli erilaista. Tunnelma hetkessä oli jopa kireä, ahdistunut. Päällimmäisenä oli kuitenkin menetyksen pelko. Pelko siitä, että hetkellä millä hyvänsä tämä voisi olla ohi toisen meistä jäätyä sodan jalkoihin, toisen meistä päädyttyä tuon kahden maailman - hyvän ja pahan - väkivaltaisen vihanpidon viattomaksi uhriksi.
Se hetki teki kipeää.
Muistelimme yhdessä kaikkea kokemaamme. Niitä kaikkia salassa vaihdettuja suudelmia metsän suojassa, syrjäisellä pikkukadulla, sen samaisen puun juurella. Niitä kaikkia jaettuja salaisuuksia, iloja ja suruja. Niitä kaikkia hellääkin hellempiä, intohimoisia, halun sytyttämiä kuumuutta hohkaavia, palavia kosketuksia. Ne kaikki huuhtoutuvat juuri suurten pisaroiden muodostamien purojen mukana jokeen, jonka pinta nousisi pian niin paljon, että tulvisi ylös ja heittäisi kaikki nämä veteen totutelleet hetket rannalle haukkomaan henkeään, kuihtumaan hitaasti olemattomiin.
***
Viimeinen hetkemme yhdessä tuntui lyhyeltä, vaikka istuimme yhdessä varmasti pidempää kuin kolme tuntia. Istuimme vain, pidimme tiukasti kiinni, ja aina välillä katsoimme toistemme ahdistuneisiin kasvoihin hakien lohdutuksen sanoja joita emme koskaan kuulleet. Hiljalleen hetken pelosta riippumaton rauha alkoi kuitenkin järkkyä, suoraan edessämme. Yhdessä hetkessä istuimme siinä, toisessa hetkessä mielen valtasi ruumiiseen kaivautuvien sirpaleiden kipu ja tuska. Kolmantena hetkenä oli vain pimeää ja kivun välitön lakkaaminen.
***
Palaan takaisin muistoistani, jotka olen käynyt läpi jo liian monta kertaa. Katson ruumistani, kosketan pommin sirpaleiden viiltämiä haavoja, jotka kuivuva veri on tehnyt kuvottavan näköisiksi. En kuitenkaan tunne kosketusta. Tiedän, että itkisin jos vielä olisin todella tässä. Todellisessa ruumiissani, en tässä tuntemiskyvyttömässä, kuolleen ruumiissani. Kadun päätöstäni jäädä tänne, en kestä kokea näitä aikoja uudelleen ja uudelleen mielessäni. Vaikka tunteiden voima on laantunut rutkasti kuoleman jälkeen aaveen vartalossa, tunnen silti vihlaisun joka kerran kun kelaan filmiä yhteisistä päivistämme pienessä päässäni. Jos eläisin vielä, se tunnekuohu yksistään riittäisi tappamaan minut.
Viikko kuluu hiljalleen, ja istun edelleen ikkunan ääressä katselemassa kaatunutta, kuollutta pyökkiämme. Mietin, missä sinä olet. Vieläkö olet elossa? Vartaloni ja puun runko suojasivat sinua pahimmilta vammoilta, mutta en silti voi olla varma. Sinut taidettiin viedä sairaalaan, ainakin näin valkeat paarit ja sairaalan väkeä kun irtauduin ruumiistani. Minun hengetön ruumiini heitettiin jokeen. Mietin syytä heidän teolleen. Toisaalta, ei sillä ole edes väliä.
Ovi takanani avautuu, hiljaiset askeleet hiipivät huoneeseen, ovi sulkeutuu. Käännyn katsomaan ja tuntuu kuin eloton sydämeni räpistelisi jälleen eloon. Katsot lävitseni pihaan, katsot surkeana elotonta pyökkiä ja istut pöydälle, siihen eteeni. Äänettömät kyynelet vierivät poskillasi, ja leuan tavoitettuaan ne tippuvat pöydän karheaan pintaan. Tip, tip, tip. Muistot valuvat pöydälle, voin melkein nähdä ne. Nousen tuolilta ja asetun viereesi seisomaan.
- Rakastan sinua, kuiskaan korvaasi ja tunnen, kuinka pääsen viimein lipumaan ikuiseen pimeyteen.
perjantai 26. huhtikuuta 2013
Nimetön randomteksti
A/N: Jep, vähän samantyylinen teksti kuin eilenkin, mut vaan vähän eri aihe. Esiintymispelko, linkitettynä mun tän päivän musiikintuntiin. Vähän liioteltu mut silti aika jeps kuvaus mun esiintymispelosta.
_____________________________________________________________________________
Tutisuttaa.
En tahdo astua niitä muutamaa askelta luokan eteen. Luokan eteen, pianon ääreen. En halua juoksuttaa sormiani pitkin mustavalkoista kosketinriviä, en halua tehdä ääntäkään. Haluan vain sulaa yhdeksi takalistoni alla olevan tuolin kanssa ja jäädä siihen. Olla näkymätön. Pieni ja näkymätön, jota ei kukaan kykenisi erottamaan taustasta.
Toisaalta sitten toinen osa mielestäni kiljuu innosta ja hinkuu päästä soittimen luokse. Kunnianhimoinen puoli mielestäni. Se vakuuttelee, että kyllä, se menee aivan hyvin, et sinä mokaa. Kaikki muut katsovat sinua sitten kunnioittavasti kun olet suoriutunut osuudestasi kunnialla.
Paskat.
Heikompi puoli mielestäni, tässä tapauksessa vahvempi, pysyy edelleen päällimmäisenä. Se tolkuttaa etten minä selviydy kappaleesta kunnialla. Se tulee kuulostamaan kamalalta. Toinen puoli mielestäni ärisee käärmeissään. Minä en tiedä kumpaa minun täytyisi uskoa.
Opettajan ääni. Se pyytää minua siirtymään pianon ääreen, soittamaan kappaleen. Minä en halua! En halua! Silti siirryn alistuvasti hymyillen ne muutamat askelet eteenpäin, kävelen, ja sitten istahdan pianon edessä odottavalle tuolille. Jos se pelko vaikka vähän väistyisi. En minä itseäni nolaa.
Pianon koskettomet näyttävät haluttomalta yhteistyöhön. Nielaisen kuuluvasti.
Sormet toimivat hyvin yhteen koskettimien kanssa muutamien ensimmäisten tahtien aikana. Sen jälkeen ne menevät solmuun, painavat väärää kosketinta. Sama toistuu uudelleen. Ja taas udelleen. Vielä kerran, toisen, kolmannen kerran. Poskeni helottavat kirkkaanpunaisena, piiloudun hiusverhon taakse. Vielä muutama tahti ja se olisi ohi. Sormet huokaavat helpotuksesta. Kurkkua kuristaa. Se meni surkeasti.
En halua enää koskaan soittaa muiden kuullen. Haluan vajota maan alle.
____________________________________________________________________________
A/N2: Mulla ei ole mitään tietoa et miks mä halusin tän täällä julkaista, oma mielipiteeni tästä tekstistä on se, että tää on jotenkin vähän turha, ja toistaa vähän liikaa tuota eilistä tekstiä ^^ No mut joo, täällä tämä nyt kuitenkin on, vaikka en niin tyytyväinen ookkaan, kommentti on aina tervetullutta.
_____________________________________________________________________________
Tutisuttaa.
En tahdo astua niitä muutamaa askelta luokan eteen. Luokan eteen, pianon ääreen. En halua juoksuttaa sormiani pitkin mustavalkoista kosketinriviä, en halua tehdä ääntäkään. Haluan vain sulaa yhdeksi takalistoni alla olevan tuolin kanssa ja jäädä siihen. Olla näkymätön. Pieni ja näkymätön, jota ei kukaan kykenisi erottamaan taustasta.
Toisaalta sitten toinen osa mielestäni kiljuu innosta ja hinkuu päästä soittimen luokse. Kunnianhimoinen puoli mielestäni. Se vakuuttelee, että kyllä, se menee aivan hyvin, et sinä mokaa. Kaikki muut katsovat sinua sitten kunnioittavasti kun olet suoriutunut osuudestasi kunnialla.
Paskat.
Heikompi puoli mielestäni, tässä tapauksessa vahvempi, pysyy edelleen päällimmäisenä. Se tolkuttaa etten minä selviydy kappaleesta kunnialla. Se tulee kuulostamaan kamalalta. Toinen puoli mielestäni ärisee käärmeissään. Minä en tiedä kumpaa minun täytyisi uskoa.
Opettajan ääni. Se pyytää minua siirtymään pianon ääreen, soittamaan kappaleen. Minä en halua! En halua! Silti siirryn alistuvasti hymyillen ne muutamat askelet eteenpäin, kävelen, ja sitten istahdan pianon edessä odottavalle tuolille. Jos se pelko vaikka vähän väistyisi. En minä itseäni nolaa.
Pianon koskettomet näyttävät haluttomalta yhteistyöhön. Nielaisen kuuluvasti.
Sormet toimivat hyvin yhteen koskettimien kanssa muutamien ensimmäisten tahtien aikana. Sen jälkeen ne menevät solmuun, painavat väärää kosketinta. Sama toistuu uudelleen. Ja taas udelleen. Vielä kerran, toisen, kolmannen kerran. Poskeni helottavat kirkkaanpunaisena, piiloudun hiusverhon taakse. Vielä muutama tahti ja se olisi ohi. Sormet huokaavat helpotuksesta. Kurkkua kuristaa. Se meni surkeasti.
En halua enää koskaan soittaa muiden kuullen. Haluan vajota maan alle.
____________________________________________________________________________
A/N2: Mulla ei ole mitään tietoa et miks mä halusin tän täällä julkaista, oma mielipiteeni tästä tekstistä on se, että tää on jotenkin vähän turha, ja toistaa vähän liikaa tuota eilistä tekstiä ^^ No mut joo, täällä tämä nyt kuitenkin on, vaikka en niin tyytyväinen ookkaan, kommentti on aina tervetullutta.
torstai 25. huhtikuuta 2013
Epälooginen randomteksti
A/N: Tämmöstä vähän randomimpaa settiä tähän väliin ^^
Tulen kotiin. Raskas päivä takana. Väsyttää ja on nälkä. Edellisestä syömiskerrasta on reilusti yli 12 tuntia. Ei, melkein kokonainen päivä. No eipä ihme, että vatsa ei jaksa enää leikkiä kuolevaa valasta.
Takki naulakkoon, kengät lentää seinien kautta portaita alas kellarin ovelle. Raskas, valkoinen, rautainen ovi. Sarvikuonokaan pääsisi siitä läpi. Ehkä. Mutta kummitukset pääsee. Ne tykkää siitä ovesta. Naureskellen vilisee ovesta, oven läpi, ylös ja alas. Ympäri ämpäri. Kiikun kaakun.
Laahustan eteenpäin. Laukku lentää toisesta ovesta oman huoneen lattialle. Puolet vaatekaapista levitetty jälleen matolle. Sängyllä on hiekkaa. Pöytä pitäisi siivota.
Raskaat askeleet käyvät kohti keittiötä. Valittavat parkettilattiaa vasten. Ne ei jaksa liikkua. Laiskotuttaa.
Jääkaapin ovi avautuu, lihapullia naamariin. Ovi sulkeutuu. Magneetteja ovi täynnä. Paljon lauseita magneeteista kyhättynä, paljon magneetteja odottamassa vuoroaan. "Kirkas viina on maukasta, kahvi yhtä hyvin". Epälooginen, typerä lause. "Musta mies ja matala kaveri, kumpikin huokailee lumessa." Rasismia. Mikä määritellään matalaksi? Väärä sanavalinta. Sen pitäisi olla 'lyhyt'. Ellei kaveri ole tolppa tai jotain. Eikä tuolla enää ole lunta. Paitsi muutama lumiaurojen kyhäämä kasa. Siellä ne seisoo, kaulaa myöten lumessa, isossa lumikasassa keskellä kevättä, huokailee ja hengittää kevätilmaa keuhkoihin. Jos ne kylmyydeltä toimii enää.
Askelet johdattavat pianon ääreen. Sormet juoksevat kilpaa koskettimilla, niitä hengästyttää. Väärä kosketin. Ruman kuuloinen sointu. Piano naurahtelee vahingoniloisesti sormien astuessa väärälle askelmalle. Huti. Toinen. Suututtaa.
Oikea käsi siirtyy tuohtuneena kaivamaan farkkujen taskua. Puhelin löytyy sieltä kankaan sisästä piilottelemasta. Pyörtyy kun painan viestiä. Virta pois. Taju kankaalla. Käynnistämiseen menee taas iäisyys. Luen viestin. Toinen kuolema. Suututtaa. Kolmas kuolema. Neljäs. Viides. Kirottu kapistus.
Tietokoneen hurina toisessa huoneessa muuttuu ivalliseksi räkänauruksi taustalla. Köh. Limaa kurkussa. Sitten taas nauretaan. Hah hah haa.
Kismittää niin vietävästi. Jalat aloittavat päättäväisen marssin valittavaa parkettia pitkin omaan huoneeseen, jossa laukku kököttää vaatekasan keskellä. Virnuilee liiskatessaan leveällä ahterillaan vaatteilta sisäelimiä myttyyn. Krunts.
Patja nauttii kynsien aggressiivisesta otteesta. Sitä sattuu. Saa luvan maistaa nyrkkiä. Sille se maistuu.
Tulen kotiin. Raskas päivä takana. Väsyttää ja on nälkä. Edellisestä syömiskerrasta on reilusti yli 12 tuntia. Ei, melkein kokonainen päivä. No eipä ihme, että vatsa ei jaksa enää leikkiä kuolevaa valasta.
Takki naulakkoon, kengät lentää seinien kautta portaita alas kellarin ovelle. Raskas, valkoinen, rautainen ovi. Sarvikuonokaan pääsisi siitä läpi. Ehkä. Mutta kummitukset pääsee. Ne tykkää siitä ovesta. Naureskellen vilisee ovesta, oven läpi, ylös ja alas. Ympäri ämpäri. Kiikun kaakun.
Laahustan eteenpäin. Laukku lentää toisesta ovesta oman huoneen lattialle. Puolet vaatekaapista levitetty jälleen matolle. Sängyllä on hiekkaa. Pöytä pitäisi siivota.
Raskaat askeleet käyvät kohti keittiötä. Valittavat parkettilattiaa vasten. Ne ei jaksa liikkua. Laiskotuttaa.
Jääkaapin ovi avautuu, lihapullia naamariin. Ovi sulkeutuu. Magneetteja ovi täynnä. Paljon lauseita magneeteista kyhättynä, paljon magneetteja odottamassa vuoroaan. "Kirkas viina on maukasta, kahvi yhtä hyvin". Epälooginen, typerä lause. "Musta mies ja matala kaveri, kumpikin huokailee lumessa." Rasismia. Mikä määritellään matalaksi? Väärä sanavalinta. Sen pitäisi olla 'lyhyt'. Ellei kaveri ole tolppa tai jotain. Eikä tuolla enää ole lunta. Paitsi muutama lumiaurojen kyhäämä kasa. Siellä ne seisoo, kaulaa myöten lumessa, isossa lumikasassa keskellä kevättä, huokailee ja hengittää kevätilmaa keuhkoihin. Jos ne kylmyydeltä toimii enää.
Askelet johdattavat pianon ääreen. Sormet juoksevat kilpaa koskettimilla, niitä hengästyttää. Väärä kosketin. Ruman kuuloinen sointu. Piano naurahtelee vahingoniloisesti sormien astuessa väärälle askelmalle. Huti. Toinen. Suututtaa.
Oikea käsi siirtyy tuohtuneena kaivamaan farkkujen taskua. Puhelin löytyy sieltä kankaan sisästä piilottelemasta. Pyörtyy kun painan viestiä. Virta pois. Taju kankaalla. Käynnistämiseen menee taas iäisyys. Luen viestin. Toinen kuolema. Suututtaa. Kolmas kuolema. Neljäs. Viides. Kirottu kapistus.
Tietokoneen hurina toisessa huoneessa muuttuu ivalliseksi räkänauruksi taustalla. Köh. Limaa kurkussa. Sitten taas nauretaan. Hah hah haa.
Kismittää niin vietävästi. Jalat aloittavat päättäväisen marssin valittavaa parkettia pitkin omaan huoneeseen, jossa laukku kököttää vaatekasan keskellä. Virnuilee liiskatessaan leveällä ahterillaan vaatteilta sisäelimiä myttyyn. Krunts.
Patja nauttii kynsien aggressiivisesta otteesta. Sitä sattuu. Saa luvan maistaa nyrkkiä. Sille se maistuu.
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
Elämän lankakerä
A/N: En tiedä oikeen että miks kirjoitan niin hirveesti tämmöstä angstista tekstiä. O.o jännää. Mutta siis, tän raapaleen mä väkersin joskus koulussa ruokavälkällä, ja semmosesta pikatöhertelystä sitten tuli tällainen tulos. ^^ (+julkasen nyt täällä aika monta tekstiä varmaan peränjälkeen, en vaan malta oottaa :D)
***
Naps, naps, naps.
Pienet harmaat narunpätkät tippuvat lattialle sitä mukaa kun leikkaan niitä lankakerästä. Ne leijuvat hetken ilmassa, jonka jälkeen laskeutuvat pehmeästi kiviselle lattialle. Lanka on kuin sieluni. Naps, osa haihtuu pois. Naps, elämässä ei enää ole mieltä. Naps, tahdon pois. Sinä et ole täällä, joten miksi minäkään tahtoisin. Niin, en tahdokaan.
Mitä minä olen tekemässä? Kadotan itseni yhä enemmän lankakerän silpomisen jatkuessa. Ehkä olen hullu. Olenko minä? En tiedä.
Tunnen katseen selässäni. Se suorastaan tihkuu sääliä. Niin. Minua säälitään, koska menetän järkeni. Käännyn ympäri ja katson toista hymyillen silmiin. Viimeinen langanpätkä lepää kädessäni. Pääsenkö pois, jos katkaisen sen?
Naps.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)