A/N: HÄHÄÄ! Vihdoin HP-fici! >:3 Ensimmäinen tekemäni raapale, jonka oon julkaissut, ja nyt sen laitan myöskin tänne teidän luettavaksenne. :)
(ja siis niin, ne jotka eivät tätä vielä tiedä, niin raapalehan on novelli jossa on tasan 100 sanaa ^^)
_______________________________________________________________________
Romahtaneen, vanhan muurinpätkän päällä Tylyahon laitamilla istuu
mustaan viittaan pukeutunut, vihreän huivin kaulaansa kietonut
vaaleahiuksinen poika. Hän katsoo kukkulan laelta näkyvää pienelle
alueelle levittäytynyttä jästikylää, jossa erilaiset pirteän
pastellisävyiset talot kilpailevat hienoudestaan ankeuttajien luoman
sumun keskellä. Lapset juoksevat kaduilla ja pelloilla ankeasta ilmasta
huolimatta riemusta kiljuen ja vanhukset kulkevat kumppaneidensa kanssa
käsi kädessä lapsille hymyillen. 16-vuotiaan luihuisen
silmäkulmasta tipahtaa kyynel. Hänen perheensä on kaukana täältä, hänen
ystävänsä eivät tällä hetkellä jaksaneet välittää pojan huolista,
hänellä ei ole ketään ketä rakastaa, ketään joka sulkisi hänet lempeään
syleilyyn. Hänen yläpuolellaan sirkuttaa pesässään onnellinen
lintuperhe.
Draco ei koskaan ole tuntenut oloaan näin yksinäiseksi.
lauantai 27. huhtikuuta 2013
Irti
A/N: Hiphei hurraa, jälleen uusi(tosin näistä kaikista tähän astisista teksteistä vanhin) teksti! :) Kirjoitin tän ehkä... öö.. puol vuotta sitten? Vuosi sitten? Tai ehkä vasta pari kuukautta sitten? Ei mulla ole mitään muistikuvaa.. :D Joka tapauksessa, mä sain inspin tähän Pottereista, ja omassa päässäni saan tähän väänneltyä ties mitä hahmoja, kuten Harry/Draco(myönnän, että oon ihan hulluna siihen paritukseen xd). Tai vaikka Hermione/Ron. No mutta pitemmittä puheitta, tässä teksti, olkaa hyvät.
_____________________________________________________________________________
Sade huuhtoo nokea ja kuonaa pois pieneltä piha-alueelta joen varrelta, jossa lepää rikki revitty, palasiksi tuhottu rakas suuri pyökkimme, jonka juurella aina istuimme kesäisinä pimeinä iltoina sylikkäin, pidimme kiinni ja lupasimme ettemme koskaan lähtisi pois. Nyt istuessani tässä ikkunan vieressä katselen tuota pientä aluetta joka sisälsi niin paljon tunnetta, niin paljon muistoja. Niin paljon kaipausta. Sadepisarat piiskaavat tuota jykevää maassa makaavaa runkoa, joka kerran oli ollut meille rauhan ja turvan tuoja.
Kun viimeksi istuimme vierekkäin, tiukasti halaten, tuohon suureen pyökkiin nojaten, tunnelma oli ollut tyystin erilainen kuin yleensä. Se hetki ei ollut täynnä rakkautta ja iloa siitä että saimme olla siinä yhdessä pienen hetken. Se hetki ei sisältynyt sitä kutkuttavaa jännityksen tunnetta mahan pohjassa, siitä että saattaisimme jäädä kiinni. Kaikki oli erilaista. Tunnelma hetkessä oli jopa kireä, ahdistunut. Päällimmäisenä oli kuitenkin menetyksen pelko. Pelko siitä, että hetkellä millä hyvänsä tämä voisi olla ohi toisen meistä jäätyä sodan jalkoihin, toisen meistä päädyttyä tuon kahden maailman - hyvän ja pahan - väkivaltaisen vihanpidon viattomaksi uhriksi.
Se hetki teki kipeää.
Muistelimme yhdessä kaikkea kokemaamme. Niitä kaikkia salassa vaihdettuja suudelmia metsän suojassa, syrjäisellä pikkukadulla, sen samaisen puun juurella. Niitä kaikkia jaettuja salaisuuksia, iloja ja suruja. Niitä kaikkia hellääkin hellempiä, intohimoisia, halun sytyttämiä kuumuutta hohkaavia, palavia kosketuksia. Ne kaikki huuhtoutuvat juuri suurten pisaroiden muodostamien purojen mukana jokeen, jonka pinta nousisi pian niin paljon, että tulvisi ylös ja heittäisi kaikki nämä veteen totutelleet hetket rannalle haukkomaan henkeään, kuihtumaan hitaasti olemattomiin.
***
Viimeinen hetkemme yhdessä tuntui lyhyeltä, vaikka istuimme yhdessä varmasti pidempää kuin kolme tuntia. Istuimme vain, pidimme tiukasti kiinni, ja aina välillä katsoimme toistemme ahdistuneisiin kasvoihin hakien lohdutuksen sanoja joita emme koskaan kuulleet. Hiljalleen hetken pelosta riippumaton rauha alkoi kuitenkin järkkyä, suoraan edessämme. Yhdessä hetkessä istuimme siinä, toisessa hetkessä mielen valtasi ruumiiseen kaivautuvien sirpaleiden kipu ja tuska. Kolmantena hetkenä oli vain pimeää ja kivun välitön lakkaaminen.
***
Palaan takaisin muistoistani, jotka olen käynyt läpi jo liian monta kertaa. Katson ruumistani, kosketan pommin sirpaleiden viiltämiä haavoja, jotka kuivuva veri on tehnyt kuvottavan näköisiksi. En kuitenkaan tunne kosketusta. Tiedän, että itkisin jos vielä olisin todella tässä. Todellisessa ruumiissani, en tässä tuntemiskyvyttömässä, kuolleen ruumiissani. Kadun päätöstäni jäädä tänne, en kestä kokea näitä aikoja uudelleen ja uudelleen mielessäni. Vaikka tunteiden voima on laantunut rutkasti kuoleman jälkeen aaveen vartalossa, tunnen silti vihlaisun joka kerran kun kelaan filmiä yhteisistä päivistämme pienessä päässäni. Jos eläisin vielä, se tunnekuohu yksistään riittäisi tappamaan minut.
Viikko kuluu hiljalleen, ja istun edelleen ikkunan ääressä katselemassa kaatunutta, kuollutta pyökkiämme. Mietin, missä sinä olet. Vieläkö olet elossa? Vartaloni ja puun runko suojasivat sinua pahimmilta vammoilta, mutta en silti voi olla varma. Sinut taidettiin viedä sairaalaan, ainakin näin valkeat paarit ja sairaalan väkeä kun irtauduin ruumiistani. Minun hengetön ruumiini heitettiin jokeen. Mietin syytä heidän teolleen. Toisaalta, ei sillä ole edes väliä.
Ovi takanani avautuu, hiljaiset askeleet hiipivät huoneeseen, ovi sulkeutuu. Käännyn katsomaan ja tuntuu kuin eloton sydämeni räpistelisi jälleen eloon. Katsot lävitseni pihaan, katsot surkeana elotonta pyökkiä ja istut pöydälle, siihen eteeni. Äänettömät kyynelet vierivät poskillasi, ja leuan tavoitettuaan ne tippuvat pöydän karheaan pintaan. Tip, tip, tip. Muistot valuvat pöydälle, voin melkein nähdä ne. Nousen tuolilta ja asetun viereesi seisomaan.
- Rakastan sinua, kuiskaan korvaasi ja tunnen, kuinka pääsen viimein lipumaan ikuiseen pimeyteen.
_____________________________________________________________________________
Sade huuhtoo nokea ja kuonaa pois pieneltä piha-alueelta joen varrelta, jossa lepää rikki revitty, palasiksi tuhottu rakas suuri pyökkimme, jonka juurella aina istuimme kesäisinä pimeinä iltoina sylikkäin, pidimme kiinni ja lupasimme ettemme koskaan lähtisi pois. Nyt istuessani tässä ikkunan vieressä katselen tuota pientä aluetta joka sisälsi niin paljon tunnetta, niin paljon muistoja. Niin paljon kaipausta. Sadepisarat piiskaavat tuota jykevää maassa makaavaa runkoa, joka kerran oli ollut meille rauhan ja turvan tuoja.
Kun viimeksi istuimme vierekkäin, tiukasti halaten, tuohon suureen pyökkiin nojaten, tunnelma oli ollut tyystin erilainen kuin yleensä. Se hetki ei ollut täynnä rakkautta ja iloa siitä että saimme olla siinä yhdessä pienen hetken. Se hetki ei sisältynyt sitä kutkuttavaa jännityksen tunnetta mahan pohjassa, siitä että saattaisimme jäädä kiinni. Kaikki oli erilaista. Tunnelma hetkessä oli jopa kireä, ahdistunut. Päällimmäisenä oli kuitenkin menetyksen pelko. Pelko siitä, että hetkellä millä hyvänsä tämä voisi olla ohi toisen meistä jäätyä sodan jalkoihin, toisen meistä päädyttyä tuon kahden maailman - hyvän ja pahan - väkivaltaisen vihanpidon viattomaksi uhriksi.
Se hetki teki kipeää.
Muistelimme yhdessä kaikkea kokemaamme. Niitä kaikkia salassa vaihdettuja suudelmia metsän suojassa, syrjäisellä pikkukadulla, sen samaisen puun juurella. Niitä kaikkia jaettuja salaisuuksia, iloja ja suruja. Niitä kaikkia hellääkin hellempiä, intohimoisia, halun sytyttämiä kuumuutta hohkaavia, palavia kosketuksia. Ne kaikki huuhtoutuvat juuri suurten pisaroiden muodostamien purojen mukana jokeen, jonka pinta nousisi pian niin paljon, että tulvisi ylös ja heittäisi kaikki nämä veteen totutelleet hetket rannalle haukkomaan henkeään, kuihtumaan hitaasti olemattomiin.
***
Viimeinen hetkemme yhdessä tuntui lyhyeltä, vaikka istuimme yhdessä varmasti pidempää kuin kolme tuntia. Istuimme vain, pidimme tiukasti kiinni, ja aina välillä katsoimme toistemme ahdistuneisiin kasvoihin hakien lohdutuksen sanoja joita emme koskaan kuulleet. Hiljalleen hetken pelosta riippumaton rauha alkoi kuitenkin järkkyä, suoraan edessämme. Yhdessä hetkessä istuimme siinä, toisessa hetkessä mielen valtasi ruumiiseen kaivautuvien sirpaleiden kipu ja tuska. Kolmantena hetkenä oli vain pimeää ja kivun välitön lakkaaminen.
***
Palaan takaisin muistoistani, jotka olen käynyt läpi jo liian monta kertaa. Katson ruumistani, kosketan pommin sirpaleiden viiltämiä haavoja, jotka kuivuva veri on tehnyt kuvottavan näköisiksi. En kuitenkaan tunne kosketusta. Tiedän, että itkisin jos vielä olisin todella tässä. Todellisessa ruumiissani, en tässä tuntemiskyvyttömässä, kuolleen ruumiissani. Kadun päätöstäni jäädä tänne, en kestä kokea näitä aikoja uudelleen ja uudelleen mielessäni. Vaikka tunteiden voima on laantunut rutkasti kuoleman jälkeen aaveen vartalossa, tunnen silti vihlaisun joka kerran kun kelaan filmiä yhteisistä päivistämme pienessä päässäni. Jos eläisin vielä, se tunnekuohu yksistään riittäisi tappamaan minut.
Viikko kuluu hiljalleen, ja istun edelleen ikkunan ääressä katselemassa kaatunutta, kuollutta pyökkiämme. Mietin, missä sinä olet. Vieläkö olet elossa? Vartaloni ja puun runko suojasivat sinua pahimmilta vammoilta, mutta en silti voi olla varma. Sinut taidettiin viedä sairaalaan, ainakin näin valkeat paarit ja sairaalan väkeä kun irtauduin ruumiistani. Minun hengetön ruumiini heitettiin jokeen. Mietin syytä heidän teolleen. Toisaalta, ei sillä ole edes väliä.
Ovi takanani avautuu, hiljaiset askeleet hiipivät huoneeseen, ovi sulkeutuu. Käännyn katsomaan ja tuntuu kuin eloton sydämeni räpistelisi jälleen eloon. Katsot lävitseni pihaan, katsot surkeana elotonta pyökkiä ja istut pöydälle, siihen eteeni. Äänettömät kyynelet vierivät poskillasi, ja leuan tavoitettuaan ne tippuvat pöydän karheaan pintaan. Tip, tip, tip. Muistot valuvat pöydälle, voin melkein nähdä ne. Nousen tuolilta ja asetun viereesi seisomaan.
- Rakastan sinua, kuiskaan korvaasi ja tunnen, kuinka pääsen viimein lipumaan ikuiseen pimeyteen.
perjantai 26. huhtikuuta 2013
Nimetön randomteksti
A/N: Jep, vähän samantyylinen teksti kuin eilenkin, mut vaan vähän eri aihe. Esiintymispelko, linkitettynä mun tän päivän musiikintuntiin. Vähän liioteltu mut silti aika jeps kuvaus mun esiintymispelosta.
_____________________________________________________________________________
Tutisuttaa.
En tahdo astua niitä muutamaa askelta luokan eteen. Luokan eteen, pianon ääreen. En halua juoksuttaa sormiani pitkin mustavalkoista kosketinriviä, en halua tehdä ääntäkään. Haluan vain sulaa yhdeksi takalistoni alla olevan tuolin kanssa ja jäädä siihen. Olla näkymätön. Pieni ja näkymätön, jota ei kukaan kykenisi erottamaan taustasta.
Toisaalta sitten toinen osa mielestäni kiljuu innosta ja hinkuu päästä soittimen luokse. Kunnianhimoinen puoli mielestäni. Se vakuuttelee, että kyllä, se menee aivan hyvin, et sinä mokaa. Kaikki muut katsovat sinua sitten kunnioittavasti kun olet suoriutunut osuudestasi kunnialla.
Paskat.
Heikompi puoli mielestäni, tässä tapauksessa vahvempi, pysyy edelleen päällimmäisenä. Se tolkuttaa etten minä selviydy kappaleesta kunnialla. Se tulee kuulostamaan kamalalta. Toinen puoli mielestäni ärisee käärmeissään. Minä en tiedä kumpaa minun täytyisi uskoa.
Opettajan ääni. Se pyytää minua siirtymään pianon ääreen, soittamaan kappaleen. Minä en halua! En halua! Silti siirryn alistuvasti hymyillen ne muutamat askelet eteenpäin, kävelen, ja sitten istahdan pianon edessä odottavalle tuolille. Jos se pelko vaikka vähän väistyisi. En minä itseäni nolaa.
Pianon koskettomet näyttävät haluttomalta yhteistyöhön. Nielaisen kuuluvasti.
Sormet toimivat hyvin yhteen koskettimien kanssa muutamien ensimmäisten tahtien aikana. Sen jälkeen ne menevät solmuun, painavat väärää kosketinta. Sama toistuu uudelleen. Ja taas udelleen. Vielä kerran, toisen, kolmannen kerran. Poskeni helottavat kirkkaanpunaisena, piiloudun hiusverhon taakse. Vielä muutama tahti ja se olisi ohi. Sormet huokaavat helpotuksesta. Kurkkua kuristaa. Se meni surkeasti.
En halua enää koskaan soittaa muiden kuullen. Haluan vajota maan alle.
____________________________________________________________________________
A/N2: Mulla ei ole mitään tietoa et miks mä halusin tän täällä julkaista, oma mielipiteeni tästä tekstistä on se, että tää on jotenkin vähän turha, ja toistaa vähän liikaa tuota eilistä tekstiä ^^ No mut joo, täällä tämä nyt kuitenkin on, vaikka en niin tyytyväinen ookkaan, kommentti on aina tervetullutta.
_____________________________________________________________________________
Tutisuttaa.
En tahdo astua niitä muutamaa askelta luokan eteen. Luokan eteen, pianon ääreen. En halua juoksuttaa sormiani pitkin mustavalkoista kosketinriviä, en halua tehdä ääntäkään. Haluan vain sulaa yhdeksi takalistoni alla olevan tuolin kanssa ja jäädä siihen. Olla näkymätön. Pieni ja näkymätön, jota ei kukaan kykenisi erottamaan taustasta.
Toisaalta sitten toinen osa mielestäni kiljuu innosta ja hinkuu päästä soittimen luokse. Kunnianhimoinen puoli mielestäni. Se vakuuttelee, että kyllä, se menee aivan hyvin, et sinä mokaa. Kaikki muut katsovat sinua sitten kunnioittavasti kun olet suoriutunut osuudestasi kunnialla.
Paskat.
Heikompi puoli mielestäni, tässä tapauksessa vahvempi, pysyy edelleen päällimmäisenä. Se tolkuttaa etten minä selviydy kappaleesta kunnialla. Se tulee kuulostamaan kamalalta. Toinen puoli mielestäni ärisee käärmeissään. Minä en tiedä kumpaa minun täytyisi uskoa.
Opettajan ääni. Se pyytää minua siirtymään pianon ääreen, soittamaan kappaleen. Minä en halua! En halua! Silti siirryn alistuvasti hymyillen ne muutamat askelet eteenpäin, kävelen, ja sitten istahdan pianon edessä odottavalle tuolille. Jos se pelko vaikka vähän väistyisi. En minä itseäni nolaa.
Pianon koskettomet näyttävät haluttomalta yhteistyöhön. Nielaisen kuuluvasti.
Sormet toimivat hyvin yhteen koskettimien kanssa muutamien ensimmäisten tahtien aikana. Sen jälkeen ne menevät solmuun, painavat väärää kosketinta. Sama toistuu uudelleen. Ja taas udelleen. Vielä kerran, toisen, kolmannen kerran. Poskeni helottavat kirkkaanpunaisena, piiloudun hiusverhon taakse. Vielä muutama tahti ja se olisi ohi. Sormet huokaavat helpotuksesta. Kurkkua kuristaa. Se meni surkeasti.
En halua enää koskaan soittaa muiden kuullen. Haluan vajota maan alle.
____________________________________________________________________________
A/N2: Mulla ei ole mitään tietoa et miks mä halusin tän täällä julkaista, oma mielipiteeni tästä tekstistä on se, että tää on jotenkin vähän turha, ja toistaa vähän liikaa tuota eilistä tekstiä ^^ No mut joo, täällä tämä nyt kuitenkin on, vaikka en niin tyytyväinen ookkaan, kommentti on aina tervetullutta.
torstai 25. huhtikuuta 2013
Epälooginen randomteksti
A/N: Tämmöstä vähän randomimpaa settiä tähän väliin ^^
Tulen kotiin. Raskas päivä takana. Väsyttää ja on nälkä. Edellisestä syömiskerrasta on reilusti yli 12 tuntia. Ei, melkein kokonainen päivä. No eipä ihme, että vatsa ei jaksa enää leikkiä kuolevaa valasta.
Takki naulakkoon, kengät lentää seinien kautta portaita alas kellarin ovelle. Raskas, valkoinen, rautainen ovi. Sarvikuonokaan pääsisi siitä läpi. Ehkä. Mutta kummitukset pääsee. Ne tykkää siitä ovesta. Naureskellen vilisee ovesta, oven läpi, ylös ja alas. Ympäri ämpäri. Kiikun kaakun.
Laahustan eteenpäin. Laukku lentää toisesta ovesta oman huoneen lattialle. Puolet vaatekaapista levitetty jälleen matolle. Sängyllä on hiekkaa. Pöytä pitäisi siivota.
Raskaat askeleet käyvät kohti keittiötä. Valittavat parkettilattiaa vasten. Ne ei jaksa liikkua. Laiskotuttaa.
Jääkaapin ovi avautuu, lihapullia naamariin. Ovi sulkeutuu. Magneetteja ovi täynnä. Paljon lauseita magneeteista kyhättynä, paljon magneetteja odottamassa vuoroaan. "Kirkas viina on maukasta, kahvi yhtä hyvin". Epälooginen, typerä lause. "Musta mies ja matala kaveri, kumpikin huokailee lumessa." Rasismia. Mikä määritellään matalaksi? Väärä sanavalinta. Sen pitäisi olla 'lyhyt'. Ellei kaveri ole tolppa tai jotain. Eikä tuolla enää ole lunta. Paitsi muutama lumiaurojen kyhäämä kasa. Siellä ne seisoo, kaulaa myöten lumessa, isossa lumikasassa keskellä kevättä, huokailee ja hengittää kevätilmaa keuhkoihin. Jos ne kylmyydeltä toimii enää.
Askelet johdattavat pianon ääreen. Sormet juoksevat kilpaa koskettimilla, niitä hengästyttää. Väärä kosketin. Ruman kuuloinen sointu. Piano naurahtelee vahingoniloisesti sormien astuessa väärälle askelmalle. Huti. Toinen. Suututtaa.
Oikea käsi siirtyy tuohtuneena kaivamaan farkkujen taskua. Puhelin löytyy sieltä kankaan sisästä piilottelemasta. Pyörtyy kun painan viestiä. Virta pois. Taju kankaalla. Käynnistämiseen menee taas iäisyys. Luen viestin. Toinen kuolema. Suututtaa. Kolmas kuolema. Neljäs. Viides. Kirottu kapistus.
Tietokoneen hurina toisessa huoneessa muuttuu ivalliseksi räkänauruksi taustalla. Köh. Limaa kurkussa. Sitten taas nauretaan. Hah hah haa.
Kismittää niin vietävästi. Jalat aloittavat päättäväisen marssin valittavaa parkettia pitkin omaan huoneeseen, jossa laukku kököttää vaatekasan keskellä. Virnuilee liiskatessaan leveällä ahterillaan vaatteilta sisäelimiä myttyyn. Krunts.
Patja nauttii kynsien aggressiivisesta otteesta. Sitä sattuu. Saa luvan maistaa nyrkkiä. Sille se maistuu.
Tulen kotiin. Raskas päivä takana. Väsyttää ja on nälkä. Edellisestä syömiskerrasta on reilusti yli 12 tuntia. Ei, melkein kokonainen päivä. No eipä ihme, että vatsa ei jaksa enää leikkiä kuolevaa valasta.
Takki naulakkoon, kengät lentää seinien kautta portaita alas kellarin ovelle. Raskas, valkoinen, rautainen ovi. Sarvikuonokaan pääsisi siitä läpi. Ehkä. Mutta kummitukset pääsee. Ne tykkää siitä ovesta. Naureskellen vilisee ovesta, oven läpi, ylös ja alas. Ympäri ämpäri. Kiikun kaakun.
Laahustan eteenpäin. Laukku lentää toisesta ovesta oman huoneen lattialle. Puolet vaatekaapista levitetty jälleen matolle. Sängyllä on hiekkaa. Pöytä pitäisi siivota.
Raskaat askeleet käyvät kohti keittiötä. Valittavat parkettilattiaa vasten. Ne ei jaksa liikkua. Laiskotuttaa.
Jääkaapin ovi avautuu, lihapullia naamariin. Ovi sulkeutuu. Magneetteja ovi täynnä. Paljon lauseita magneeteista kyhättynä, paljon magneetteja odottamassa vuoroaan. "Kirkas viina on maukasta, kahvi yhtä hyvin". Epälooginen, typerä lause. "Musta mies ja matala kaveri, kumpikin huokailee lumessa." Rasismia. Mikä määritellään matalaksi? Väärä sanavalinta. Sen pitäisi olla 'lyhyt'. Ellei kaveri ole tolppa tai jotain. Eikä tuolla enää ole lunta. Paitsi muutama lumiaurojen kyhäämä kasa. Siellä ne seisoo, kaulaa myöten lumessa, isossa lumikasassa keskellä kevättä, huokailee ja hengittää kevätilmaa keuhkoihin. Jos ne kylmyydeltä toimii enää.
Askelet johdattavat pianon ääreen. Sormet juoksevat kilpaa koskettimilla, niitä hengästyttää. Väärä kosketin. Ruman kuuloinen sointu. Piano naurahtelee vahingoniloisesti sormien astuessa väärälle askelmalle. Huti. Toinen. Suututtaa.
Oikea käsi siirtyy tuohtuneena kaivamaan farkkujen taskua. Puhelin löytyy sieltä kankaan sisästä piilottelemasta. Pyörtyy kun painan viestiä. Virta pois. Taju kankaalla. Käynnistämiseen menee taas iäisyys. Luen viestin. Toinen kuolema. Suututtaa. Kolmas kuolema. Neljäs. Viides. Kirottu kapistus.
Tietokoneen hurina toisessa huoneessa muuttuu ivalliseksi räkänauruksi taustalla. Köh. Limaa kurkussa. Sitten taas nauretaan. Hah hah haa.
Kismittää niin vietävästi. Jalat aloittavat päättäväisen marssin valittavaa parkettia pitkin omaan huoneeseen, jossa laukku kököttää vaatekasan keskellä. Virnuilee liiskatessaan leveällä ahterillaan vaatteilta sisäelimiä myttyyn. Krunts.
Patja nauttii kynsien aggressiivisesta otteesta. Sitä sattuu. Saa luvan maistaa nyrkkiä. Sille se maistuu.
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
Elämän lankakerä
A/N: En tiedä oikeen että miks kirjoitan niin hirveesti tämmöstä angstista tekstiä. O.o jännää. Mutta siis, tän raapaleen mä väkersin joskus koulussa ruokavälkällä, ja semmosesta pikatöhertelystä sitten tuli tällainen tulos. ^^ (+julkasen nyt täällä aika monta tekstiä varmaan peränjälkeen, en vaan malta oottaa :D)
***
Naps, naps, naps.
Pienet harmaat narunpätkät tippuvat lattialle sitä mukaa kun leikkaan niitä lankakerästä. Ne leijuvat hetken ilmassa, jonka jälkeen laskeutuvat pehmeästi kiviselle lattialle. Lanka on kuin sieluni. Naps, osa haihtuu pois. Naps, elämässä ei enää ole mieltä. Naps, tahdon pois. Sinä et ole täällä, joten miksi minäkään tahtoisin. Niin, en tahdokaan.
Mitä minä olen tekemässä? Kadotan itseni yhä enemmän lankakerän silpomisen jatkuessa. Ehkä olen hullu. Olenko minä? En tiedä.
Tunnen katseen selässäni. Se suorastaan tihkuu sääliä. Niin. Minua säälitään, koska menetän järkeni. Käännyn ympäri ja katson toista hymyillen silmiin. Viimeinen langanpätkä lepää kädessäni. Pääsenkö pois, jos katkaisen sen?
Naps.
Peilikuva
A/N: Jeps, nyt tälleen alkuun tällainen pieni.. erm.. kiva aloitus. Koitin kyhäillä tästä jotai vähän kauhun tapaista tekstiä, ja noh, toivon et sain sen onnistumaan ainakin suunnilleen :b Enjoy, kommentit on lämpimästi tervetulleita.
______________________________________________________________________________
24.1.2003
Mua ei kiinnosta. Väsyttää. Väsyttää niin vietävästi.
Masentaa.
Mies lähti viikko sitten lätkimään. Ei se enää jaksanut kattella tällaista omituista, harhakuvia näkevää naisparkaa. Jätti mut oman onneni nojaan. Mulla ei ole rahaa, lääkkeet loppui eilen, ruokaa on kaapissa sen verran, et viikon päästä syön enää säilykehedelmiä. Ja niiden loppuessa näkkileipää, ja niiden jälkeen villakoiria sängyn alta. Ehkä pitäis aloittaa dyykkaaminen.
Vessassa vuotaa hana. Tip, tip, tip. Pitäis varmaan käydä sulkemassa se. Toisaalta, eihän mua kiinnosta. Eilen kuulin miten se lorisi oikein kunnolla. Tai no viemärihän se lorisi, vesi itse suhisi hassusti. Ihan kuin se olis vaan hyssytellyt jotakuta. Puhaltanut kovasti ilmaa hampaiden välistä, kielen muokatessa äänestä "shhhhhh!"-äänen. Aamulla herätessäni sitä ei kuulunu enää. Ehkä siellä oli Jumala.
Tai ehkä mä vaan oon tulossa hulluksi.
27.1.2003
Naapuriin muutti toisen koiran kaveriksi pieni koiranpentu. Se toinen vaikuttaa mustasukkaselta. Pentu vie siltä emännän huomion. Siellä se toinen nytkin kattelee ovenraosta miten emäntä ja pentu juoksee lumessa kuin kaks päätöntä kanaa. Näyttää typerältä. Pulskansorttinen, lyhyt nainen ja pieni söpö kultaisennoutajan pentu metrin korkuisessa lumihangessa. Pentu kyl pääsee eteenpäin, mut nainen uppoaa hankeen reisiään myöten. Tätä myötähäpeän määrää.
Mun jääkaappi huutaa tyhjyyttään. Muissa kaapeissa on kyl muutamat säilykkeet, mut yhdessäkin on päiväys mennyt jo vuonna 2001. Hups. Jos vaikka farkkujen taskusta sattuis löytymään muutama euro niin vois käydä hankkimassa valmissapuskaa tai muutaman kolmioleivän.
Mun kaapissa kopisee joku. Kuuluu sellasta outoa naputusta. eikä se oikeen jaksa loppua. En jaksais kuunnella sitä enempää, se on kuitenki jatkunu jo puolisen tuntia. Ääniä ääniä ääniä ääniä. Pelottaa vähän.
Jos alottais dyykkaamisen, löytäiskö roskapöntöstä jäätelöä?
1.2.2003
Mun ikkunassa on kuurankukkia. Ihan nättejä. Tollaisia monimutkaisia kuvioita koko ikkunan alalaita täynnä. Ottaisin kuvan jos omistaisin kameran. Mutta kun ei mulla ole sellaiseen varaa. Ei tietenkään.
Kaapin naputus on siirtyny vessaan. Se kuuluu peilikaapista. Aika jännää. Mikä lie ötökkä sinnekki päässyt. Napsuttelee peiliä lakkaamatta, alkaa jo pikkuhiljaa käydä hermoon. No mutta äh. Ei mua kiinnosta.
Kun mä katson ikkunasta pihalle, mä nään aina joko naapurin emännän sen koiranpennun kanssa tai sitten ihan omituisia mustia häivähdyksiä siellä täällä. Mistä lie tullut, onkohan mun silmissä vikaa. Pitäis varmaan käydä lääkärillä, mutta kun ei mulla ole rahaa sellaiseen. Saamarin epäonnistunut yhteiskunta.
Nyt mä näen ulkona valkoisia ja punaisia välkehtiviä valoja. Tai no itseasiassa yks ja sama valo joka vaihtaa aina paikkaa. Ja siinä samalla aina musta häivähdys. Ihan pimeetä. Pimeetä. En tykkää enää pimeästä. Se on jotenkkin karmivaa. Varmaan pitäis käydä nukkumaan ennen kuin pimeä oikeesti laskeutuu.
5.2.2003
Naputus vaan jatkuu, enkä mä uskalla enää mennä vessaan. Okei, mun on kyllä pakko mennä aina pari kertaa päivässä sinne, mutta kun se on karmeeta. Mä nään edelleen niitä mustia häivähdyksiä, ja naputus kuuluu edelleen tosta riivatun peilistä. Mun uniinkin on tullut nyt joku musta hahmo, en mä näe sen kasvoja tai mitään, mutta se on sellanen about 165 senttiä pitkä ja aika hoikka. Enkä mä tiedä onko se mies vai nainen vai kumpaakaan. Karmivaa.
Mä oon ruvennut nakertelemaan kynsiäni ajankulukseni ja nälkään. Säilykkeetkin loppuu ihan justiinsa, ja mä oon ihan selkeesti laihtunut kun on voinu syödä vaan vähäsen.
Jos laihduttaisin itteni luuviuluksi ja maalaisin ihoni erilaisilla kauniilla väreillä, ostettaisko mut taidenäyttelyyn patsaaksi?
8.2.2003
Mä raahasin itseni eilen puolväkisin ulos haukkaamaan happea. Enkä enää toista kertaa mene. En tosiaan työnnä nokkaani edes ikkunasta ulos. En. Todellakaan.
Se oli ihan kamalaa. Minne tahansa mä vaan katsoin, niin näin mustia häivähdyksiä, ja siinä mustan seassa oli täl kertaa jotakin valkoista. Periaatteessa haluisin jo tietää, mikä hitto se oikein on. Toisaalta sitten, en kuitenkaan halua. Ihan tarpeeks creepy jo valmiiksi. Hyi.
Tänään ei oo tapahtunut melkeinpä mitään. Eikun ai niin, ne häivähdykset on siirtynyt mun peileihin. Mahtavaa. Ja nyt mä erotan siitä selkeesti valkeet kasvot. Ne on naiskasvot. Ihan kalpeat, suorastaan valkoset, ja se näyttää pelottavalta kun on niin kova kontrasti mustia vaatteita ja hiuksia vasten.
Jos mulla olis ase ja ampuisin sitä, kuolisko se?
13.2.2003
Se koski mua. Se koski, kuvottavilla, kelmeillä sormillaan. Peilikuvassa. Vessan peilikaapissa. Ja mä tunsin sen. Olkapäässä. Se kuljetti siinä sormiaan. Mun kaulaa kohden. Ja mä säikähdin niin saatanasti. Pelottavin kokemus ikinä. Mun oli pakko juosta pois. Kiljuen.
Sinä yönä mä en nukkunut silmäystäkään. Mut sit viime yönä kun uskaltauduin nukkumaan, niin helvetti ku se sekopää oli päätyny kirjottelemaan mun seinille. Tuli ihan fiilis, että olis keskellä Slender-peliä. Punasta suttusta tekstiä seinillä ympäri kämppää.
Sitten ku mä meen vessaan, ja katon suihkuverhon taakse...
"I'll catch you."
15.2.2003
Mä haluan niitä saatanan lääkkeitä. Mä en tiedä, onko tää enää mun mielikuvitusta, vai onko tää oikeesti todellista. Alan vahvasti kallistua sen puoleen, että joo tää todella on todellista. Ja se tekeekin tästä jutusta niin karmivan.
Vai saiskohan siitä naikkosesta kaverin, ettei olis niin yksinäinen olo?
Vois kyllä kokeilla, mutta kun pelottais niin vietävästi. Se nainen on ihmistyyppiä Kauna, mutta kun ei sit kuitenkaan. Sillä on mulle jotain tuttuja piirteitä. Tismalleen samanlainen nenä kuin mulla. Sitä itseasiassa vois luulla muksi, jos nopeesti katsois. Paitsi että sillä on mustat hiukset. Ja se on niin helkkarin kalpea.
EI. Mä en halua ryhtyä vertaamaan sitä ämmää muhun. Murhanhimoinen akka, sanon mä. Piirtelee punaisella seinille ja riehuu mun vessan peilikaapissa. Ihan sekopää.
Ei siis sillä ettenkö mä olis sekopää.
19.2.2013
Mulla ei ole enää ruokaa. Mulla ei ole enää ketään. Mulla ei ole enää mitään.
Tai no okei, mulla on vielä itseni ja se weirdo. Peilinainen. Öisin teinipoikien kaltainen grafittimaalari. Gangstahh. Maalari jonka maalina on veri. Kenen veri?
Heikottaa. Mun polvet notkuu ja lyö lonkkua. Se ei vaan ota loppuakseen. Ja se saamarin naikkonen vaan jaksaa naputtaa siellä peilikaapissa. Välillä se pistää hanat vuotamaan. Mä en ole käynyt päivään vessassa, tuntuu että kohta ratkeaa rakko.
Kupla otsassa, sanoisi mun äiti.
Mun eteisen valo välkkyy. Jos asuisin kerrostalossa, kyselisin toki naapureilta että onks niilläkin sama juttu. Mutta kun omakotitalo, joten ei ihan viitsis lähteä. Ja muutenkin, mähän en edelleenkään tahdo ulos.
Vessan valo käyttäytyy vielä ämmämäisemmin kuin eteisen valo. Se ei syty ollenkaan. Vittumaista käytöstä, kehtaakin kiusata tällasta naisraukkaa.
Mä en halua mennä vessaan. En. Halua. Mut pakko. En mä pysty pidättämään enää. Toivotaan ettei se naikkonen keksi mitään karmeeta tällä kertaa.
Ainahan sitä toivoa voi.
20.2.2003
Mä en tiedä kuinka pystyn vieläkin kirjottamaan. Tunkeutuko se kammotus mun ruumiiseen? Mieleen?
Eilinen vessareissu koituikin mun viimeiseksi. Paluuta ei enää ole.
Valo ei edelleenkään syttyny, ei ennen kuin pääsin pesemään käsiä. Se vaan räpsähti päälle. Ihan yht' äkkiä. Mä räpyttelin ihmeissäni mun silmiä ja koitin totutella siihen valoon. Okei, se räpsyi ekaks vähän aikaa, mut lopulta se sit toimi ihan hyvin.
Toivoin ettei se sit kuitenkaan olis toiminut.
Mä katsoin suoraan peiliin, ja se saatanan naikkonen seisoi mun takana. Se katsoi mun olkapään vieressä mua suoraan silmiin sen peilikuvan kautta. Hyi helvetti kun alko karmimaan. Se kohotti sen kalman kalpeat kädet ja silitti mun vaaleanruskeita hiuksia. Sipaisi poskea. Se käsi oli kylmä.
Vähän aikaa me tuijotettiin toisiamme. Sit se kohotti sen kasvoja ja tunki huulet, verenpunaiset huulet valkosissa kasvoissa, mun korvalle ja kuiskas hiljaa rohisevalla äänellä jotain mun korvaan.
"I told you."
Sen kädet kohos mun kurkulle, ja salpas mun hengityksen. Kohotin mun kädet kiskomaan sen käsiä pois, mut sen ote oli raudan luja.
Hiljaa mä haihduin, kuihduin pois, ja mennessäni kuulin sen ämmän räkäisen naurun.
***
"Konstaapeli, mitä täällä on tapahtunut?"
Konstaapeli laski naisen päiväkirjan käsistään järkyttynyt ilme kasvoillaan. Hän riensi ulos naisen makuuhuoneesta, kohti vessaa. Ovi oli lukossa.
"Tuo jotakin, millä tuon oven saa auki", hän sihisi avustajalleen ja hakkasi valkoista ovea vimmatusti. Pian avustaja saapui paikalle kädessään kookas purkunuija, ja hän ryhtyi rikkomaan ovea.
"Näetkö siellä valoa?" konstaapeli kysyi ääni väristen.
Avustaja pudisteli päätään kurkistaessaan oveen hakkaamastaan reiästä. Hän ujutti kätensä reiän lävitse ja kopeloi kätensä avaamaan oven lukituksen. Ovi heilahti auki narahtaen vaimeasti. Avustaja perääntyi sivuummas nähdessään himmeässä valossa näkyvän näyn.
Nainen makasi lattialla, silmät selällään, kädet puristaen kaulaansa kuristavaa köyttä.
"Tämän nuoren naisen sairaus oli jo mennyt liian vakavaksi", konstaapeli totesi järkyttyneenä ja käskytti apulaisensa käymään läpi lääkekaapit, ruokakaapit, jääkaapin ja kaikki huoneet.
Lääkekaapissa oli psykoosiin tarkoitettuja lääkkeitä, purkki puolillaan. Ruokakaapeista löytyi erilaisia kuivia aineksia ruuanlaittoa ja leipomista varten, jääkaapissa oli monet pilaantuneet valmisruuat ja maitopurkit, joiden eräpäivät olivat menneet umpeen edellisen kuukauden aikana. Huoneissa ei näkynyt mitään erikoista.
Konstaapelin vartalon lävitse kulki kylmät kammotuksen väreet.
______________________________________________________________________________
24.1.2003
Mua ei kiinnosta. Väsyttää. Väsyttää niin vietävästi.
Masentaa.
Mies lähti viikko sitten lätkimään. Ei se enää jaksanut kattella tällaista omituista, harhakuvia näkevää naisparkaa. Jätti mut oman onneni nojaan. Mulla ei ole rahaa, lääkkeet loppui eilen, ruokaa on kaapissa sen verran, et viikon päästä syön enää säilykehedelmiä. Ja niiden loppuessa näkkileipää, ja niiden jälkeen villakoiria sängyn alta. Ehkä pitäis aloittaa dyykkaaminen.
Vessassa vuotaa hana. Tip, tip, tip. Pitäis varmaan käydä sulkemassa se. Toisaalta, eihän mua kiinnosta. Eilen kuulin miten se lorisi oikein kunnolla. Tai no viemärihän se lorisi, vesi itse suhisi hassusti. Ihan kuin se olis vaan hyssytellyt jotakuta. Puhaltanut kovasti ilmaa hampaiden välistä, kielen muokatessa äänestä "shhhhhh!"-äänen. Aamulla herätessäni sitä ei kuulunu enää. Ehkä siellä oli Jumala.
Tai ehkä mä vaan oon tulossa hulluksi.
27.1.2003
Naapuriin muutti toisen koiran kaveriksi pieni koiranpentu. Se toinen vaikuttaa mustasukkaselta. Pentu vie siltä emännän huomion. Siellä se toinen nytkin kattelee ovenraosta miten emäntä ja pentu juoksee lumessa kuin kaks päätöntä kanaa. Näyttää typerältä. Pulskansorttinen, lyhyt nainen ja pieni söpö kultaisennoutajan pentu metrin korkuisessa lumihangessa. Pentu kyl pääsee eteenpäin, mut nainen uppoaa hankeen reisiään myöten. Tätä myötähäpeän määrää.
Mun jääkaappi huutaa tyhjyyttään. Muissa kaapeissa on kyl muutamat säilykkeet, mut yhdessäkin on päiväys mennyt jo vuonna 2001. Hups. Jos vaikka farkkujen taskusta sattuis löytymään muutama euro niin vois käydä hankkimassa valmissapuskaa tai muutaman kolmioleivän.
Mun kaapissa kopisee joku. Kuuluu sellasta outoa naputusta. eikä se oikeen jaksa loppua. En jaksais kuunnella sitä enempää, se on kuitenki jatkunu jo puolisen tuntia. Ääniä ääniä ääniä ääniä. Pelottaa vähän.
Jos alottais dyykkaamisen, löytäiskö roskapöntöstä jäätelöä?
1.2.2003
Mun ikkunassa on kuurankukkia. Ihan nättejä. Tollaisia monimutkaisia kuvioita koko ikkunan alalaita täynnä. Ottaisin kuvan jos omistaisin kameran. Mutta kun ei mulla ole sellaiseen varaa. Ei tietenkään.
Kaapin naputus on siirtyny vessaan. Se kuuluu peilikaapista. Aika jännää. Mikä lie ötökkä sinnekki päässyt. Napsuttelee peiliä lakkaamatta, alkaa jo pikkuhiljaa käydä hermoon. No mutta äh. Ei mua kiinnosta.
Kun mä katson ikkunasta pihalle, mä nään aina joko naapurin emännän sen koiranpennun kanssa tai sitten ihan omituisia mustia häivähdyksiä siellä täällä. Mistä lie tullut, onkohan mun silmissä vikaa. Pitäis varmaan käydä lääkärillä, mutta kun ei mulla ole rahaa sellaiseen. Saamarin epäonnistunut yhteiskunta.
Nyt mä näen ulkona valkoisia ja punaisia välkehtiviä valoja. Tai no itseasiassa yks ja sama valo joka vaihtaa aina paikkaa. Ja siinä samalla aina musta häivähdys. Ihan pimeetä. Pimeetä. En tykkää enää pimeästä. Se on jotenkkin karmivaa. Varmaan pitäis käydä nukkumaan ennen kuin pimeä oikeesti laskeutuu.
5.2.2003
Naputus vaan jatkuu, enkä mä uskalla enää mennä vessaan. Okei, mun on kyllä pakko mennä aina pari kertaa päivässä sinne, mutta kun se on karmeeta. Mä nään edelleen niitä mustia häivähdyksiä, ja naputus kuuluu edelleen tosta riivatun peilistä. Mun uniinkin on tullut nyt joku musta hahmo, en mä näe sen kasvoja tai mitään, mutta se on sellanen about 165 senttiä pitkä ja aika hoikka. Enkä mä tiedä onko se mies vai nainen vai kumpaakaan. Karmivaa.
Mä oon ruvennut nakertelemaan kynsiäni ajankulukseni ja nälkään. Säilykkeetkin loppuu ihan justiinsa, ja mä oon ihan selkeesti laihtunut kun on voinu syödä vaan vähäsen.
Jos laihduttaisin itteni luuviuluksi ja maalaisin ihoni erilaisilla kauniilla väreillä, ostettaisko mut taidenäyttelyyn patsaaksi?
8.2.2003
Mä raahasin itseni eilen puolväkisin ulos haukkaamaan happea. Enkä enää toista kertaa mene. En tosiaan työnnä nokkaani edes ikkunasta ulos. En. Todellakaan.
Se oli ihan kamalaa. Minne tahansa mä vaan katsoin, niin näin mustia häivähdyksiä, ja siinä mustan seassa oli täl kertaa jotakin valkoista. Periaatteessa haluisin jo tietää, mikä hitto se oikein on. Toisaalta sitten, en kuitenkaan halua. Ihan tarpeeks creepy jo valmiiksi. Hyi.
Tänään ei oo tapahtunut melkeinpä mitään. Eikun ai niin, ne häivähdykset on siirtynyt mun peileihin. Mahtavaa. Ja nyt mä erotan siitä selkeesti valkeet kasvot. Ne on naiskasvot. Ihan kalpeat, suorastaan valkoset, ja se näyttää pelottavalta kun on niin kova kontrasti mustia vaatteita ja hiuksia vasten.
Jos mulla olis ase ja ampuisin sitä, kuolisko se?
13.2.2003
Se koski mua. Se koski, kuvottavilla, kelmeillä sormillaan. Peilikuvassa. Vessan peilikaapissa. Ja mä tunsin sen. Olkapäässä. Se kuljetti siinä sormiaan. Mun kaulaa kohden. Ja mä säikähdin niin saatanasti. Pelottavin kokemus ikinä. Mun oli pakko juosta pois. Kiljuen.
Sinä yönä mä en nukkunut silmäystäkään. Mut sit viime yönä kun uskaltauduin nukkumaan, niin helvetti ku se sekopää oli päätyny kirjottelemaan mun seinille. Tuli ihan fiilis, että olis keskellä Slender-peliä. Punasta suttusta tekstiä seinillä ympäri kämppää.
Sitten ku mä meen vessaan, ja katon suihkuverhon taakse...
"I'll catch you."
15.2.2003
Mä haluan niitä saatanan lääkkeitä. Mä en tiedä, onko tää enää mun mielikuvitusta, vai onko tää oikeesti todellista. Alan vahvasti kallistua sen puoleen, että joo tää todella on todellista. Ja se tekeekin tästä jutusta niin karmivan.
Vai saiskohan siitä naikkosesta kaverin, ettei olis niin yksinäinen olo?
Vois kyllä kokeilla, mutta kun pelottais niin vietävästi. Se nainen on ihmistyyppiä Kauna, mutta kun ei sit kuitenkaan. Sillä on mulle jotain tuttuja piirteitä. Tismalleen samanlainen nenä kuin mulla. Sitä itseasiassa vois luulla muksi, jos nopeesti katsois. Paitsi että sillä on mustat hiukset. Ja se on niin helkkarin kalpea.
EI. Mä en halua ryhtyä vertaamaan sitä ämmää muhun. Murhanhimoinen akka, sanon mä. Piirtelee punaisella seinille ja riehuu mun vessan peilikaapissa. Ihan sekopää.
Ei siis sillä ettenkö mä olis sekopää.
19.2.2013
Mulla ei ole enää ruokaa. Mulla ei ole enää ketään. Mulla ei ole enää mitään.
Tai no okei, mulla on vielä itseni ja se weirdo. Peilinainen. Öisin teinipoikien kaltainen grafittimaalari. Gangstahh. Maalari jonka maalina on veri. Kenen veri?
Heikottaa. Mun polvet notkuu ja lyö lonkkua. Se ei vaan ota loppuakseen. Ja se saamarin naikkonen vaan jaksaa naputtaa siellä peilikaapissa. Välillä se pistää hanat vuotamaan. Mä en ole käynyt päivään vessassa, tuntuu että kohta ratkeaa rakko.
Kupla otsassa, sanoisi mun äiti.
Mun eteisen valo välkkyy. Jos asuisin kerrostalossa, kyselisin toki naapureilta että onks niilläkin sama juttu. Mutta kun omakotitalo, joten ei ihan viitsis lähteä. Ja muutenkin, mähän en edelleenkään tahdo ulos.
Vessan valo käyttäytyy vielä ämmämäisemmin kuin eteisen valo. Se ei syty ollenkaan. Vittumaista käytöstä, kehtaakin kiusata tällasta naisraukkaa.
Mä en halua mennä vessaan. En. Halua. Mut pakko. En mä pysty pidättämään enää. Toivotaan ettei se naikkonen keksi mitään karmeeta tällä kertaa.
Ainahan sitä toivoa voi.
20.2.2003
Mä en tiedä kuinka pystyn vieläkin kirjottamaan. Tunkeutuko se kammotus mun ruumiiseen? Mieleen?
Eilinen vessareissu koituikin mun viimeiseksi. Paluuta ei enää ole.
Valo ei edelleenkään syttyny, ei ennen kuin pääsin pesemään käsiä. Se vaan räpsähti päälle. Ihan yht' äkkiä. Mä räpyttelin ihmeissäni mun silmiä ja koitin totutella siihen valoon. Okei, se räpsyi ekaks vähän aikaa, mut lopulta se sit toimi ihan hyvin.
Toivoin ettei se sit kuitenkaan olis toiminut.
Mä katsoin suoraan peiliin, ja se saatanan naikkonen seisoi mun takana. Se katsoi mun olkapään vieressä mua suoraan silmiin sen peilikuvan kautta. Hyi helvetti kun alko karmimaan. Se kohotti sen kalman kalpeat kädet ja silitti mun vaaleanruskeita hiuksia. Sipaisi poskea. Se käsi oli kylmä.
Vähän aikaa me tuijotettiin toisiamme. Sit se kohotti sen kasvoja ja tunki huulet, verenpunaiset huulet valkosissa kasvoissa, mun korvalle ja kuiskas hiljaa rohisevalla äänellä jotain mun korvaan.
"I told you."
Sen kädet kohos mun kurkulle, ja salpas mun hengityksen. Kohotin mun kädet kiskomaan sen käsiä pois, mut sen ote oli raudan luja.
Hiljaa mä haihduin, kuihduin pois, ja mennessäni kuulin sen ämmän räkäisen naurun.
***
"Konstaapeli, mitä täällä on tapahtunut?"
Konstaapeli laski naisen päiväkirjan käsistään järkyttynyt ilme kasvoillaan. Hän riensi ulos naisen makuuhuoneesta, kohti vessaa. Ovi oli lukossa.
"Tuo jotakin, millä tuon oven saa auki", hän sihisi avustajalleen ja hakkasi valkoista ovea vimmatusti. Pian avustaja saapui paikalle kädessään kookas purkunuija, ja hän ryhtyi rikkomaan ovea.
"Näetkö siellä valoa?" konstaapeli kysyi ääni väristen.
Avustaja pudisteli päätään kurkistaessaan oveen hakkaamastaan reiästä. Hän ujutti kätensä reiän lävitse ja kopeloi kätensä avaamaan oven lukituksen. Ovi heilahti auki narahtaen vaimeasti. Avustaja perääntyi sivuummas nähdessään himmeässä valossa näkyvän näyn.
Nainen makasi lattialla, silmät selällään, kädet puristaen kaulaansa kuristavaa köyttä.
"Tämän nuoren naisen sairaus oli jo mennyt liian vakavaksi", konstaapeli totesi järkyttyneenä ja käskytti apulaisensa käymään läpi lääkekaapit, ruokakaapit, jääkaapin ja kaikki huoneet.
Lääkekaapissa oli psykoosiin tarkoitettuja lääkkeitä, purkki puolillaan. Ruokakaapeista löytyi erilaisia kuivia aineksia ruuanlaittoa ja leipomista varten, jääkaapissa oli monet pilaantuneet valmisruuat ja maitopurkit, joiden eräpäivät olivat menneet umpeen edellisen kuukauden aikana. Huoneissa ei näkynyt mitään erikoista.
Konstaapelin vartalon lävitse kulki kylmät kammotuksen väreet.
perjantai 12. huhtikuuta 2013
Let's begin
Hei ja moi te pienet palleroiset.
Kuten huomaatte, olen poistanut kaikki edelliset blogitekstit, koska se bloggaus nyt vähän... jäi. :D Ja nyt mä aattelin aloittaa ihan puhtaalta pöydältä, mutten tosiaan samalla linjalla kuin ennen.
Tästä lähtien laitan tänne omia tekstejäni; originaaleja sekä fanfictioneja. Ficeissä fandomina toimii yleensä HP, mutta luulisin, että kunhan saan Lotrin luettua, niin siitäkin saattaa tulla jotakin tekstinpätkää..^^:3
Ulkoasu mun täytyy todellakin vaihtaa, kevätkin kun nyt on tulossa, ja sellaiseksi meinasin sen tehdä, että se kuvastaa vähän tätä koko kirjoitushommelia.
Tällasta pientä päivittelyä nyt, rupean julkaisemaan tekstejä heti, kun saan tuon saamarin ulkoasun vaihdettua. :b
Seuraavaan kertaan!^^
~Liisa
Kuten huomaatte, olen poistanut kaikki edelliset blogitekstit, koska se bloggaus nyt vähän... jäi. :D Ja nyt mä aattelin aloittaa ihan puhtaalta pöydältä, mutten tosiaan samalla linjalla kuin ennen.
Tästä lähtien laitan tänne omia tekstejäni; originaaleja sekä fanfictioneja. Ficeissä fandomina toimii yleensä HP, mutta luulisin, että kunhan saan Lotrin luettua, niin siitäkin saattaa tulla jotakin tekstinpätkää..^^:3
Ulkoasu mun täytyy todellakin vaihtaa, kevätkin kun nyt on tulossa, ja sellaiseksi meinasin sen tehdä, että se kuvastaa vähän tätä koko kirjoitushommelia.
Tällasta pientä päivittelyä nyt, rupean julkaisemaan tekstejä heti, kun saan tuon saamarin ulkoasun vaihdettua. :b
Seuraavaan kertaan!^^
~Liisa
Tilaa:
Kommentit (Atom)