Irti

A/N: Hiphei hurraa, jälleen uusi(tosin näistä kaikista tähän astisista teksteistä vanhin) teksti! :) Kirjoitin tän ehkä... öö.. puol vuotta sitten? Vuosi sitten? Tai ehkä vasta pari kuukautta sitten? Ei mulla ole mitään muistikuvaa.. :D Joka tapauksessa, mä sain inspin tähän Pottereista, ja omassa päässäni saan tähän väänneltyä ties mitä hahmoja, kuten Harry/Draco(myönnän, että oon ihan hulluna siihen paritukseen xd). Tai vaikka Hermione/Ron. No mutta pitemmittä puheitta, tässä teksti, olkaa hyvät.

_____________________________________________________________________________



Sade huuhtoo nokea ja kuonaa pois pieneltä piha-alueelta joen varrelta, jossa lepää rikki revitty, palasiksi tuhottu rakas suuri pyökkimme, jonka juurella aina istuimme kesäisinä pimeinä iltoina sylikkäin, pidimme kiinni ja lupasimme ettemme koskaan lähtisi pois. Nyt istuessani tässä ikkunan vieressä katselen tuota pientä aluetta joka sisälsi niin paljon tunnetta, niin paljon muistoja. Niin paljon kaipausta. Sadepisarat piiskaavat tuota jykevää maassa makaavaa runkoa, joka kerran oli ollut meille rauhan ja turvan tuoja.

Kun viimeksi istuimme vierekkäin, tiukasti halaten,  tuohon suureen pyökkiin nojaten, tunnelma oli ollut tyystin erilainen kuin yleensä. Se hetki ei ollut täynnä rakkautta ja iloa siitä että saimme olla siinä yhdessä pienen hetken. Se hetki ei sisältynyt sitä kutkuttavaa jännityksen tunnetta mahan pohjassa, siitä että saattaisimme jäädä kiinni. Kaikki oli erilaista. Tunnelma hetkessä oli jopa kireä, ahdistunut. Päällimmäisenä oli kuitenkin menetyksen pelko. Pelko siitä, että hetkellä millä hyvänsä tämä voisi olla ohi toisen meistä jäätyä sodan jalkoihin, toisen meistä päädyttyä tuon kahden maailman - hyvän ja pahan - väkivaltaisen vihanpidon viattomaksi uhriksi.

Se hetki teki kipeää.

Muistelimme yhdessä kaikkea kokemaamme. Niitä kaikkia salassa vaihdettuja suudelmia metsän suojassa, syrjäisellä pikkukadulla, sen samaisen puun juurella. Niitä kaikkia jaettuja salaisuuksia, iloja ja suruja. Niitä kaikkia hellääkin hellempiä, intohimoisia, halun sytyttämiä kuumuutta hohkaavia, palavia kosketuksia. Ne kaikki huuhtoutuvat juuri suurten pisaroiden muodostamien purojen mukana jokeen, jonka pinta nousisi pian niin paljon, että tulvisi ylös ja heittäisi kaikki nämä veteen totutelleet hetket rannalle haukkomaan henkeään, kuihtumaan hitaasti olemattomiin.

***

Viimeinen hetkemme yhdessä tuntui lyhyeltä, vaikka istuimme yhdessä varmasti pidempää kuin kolme tuntia. Istuimme vain, pidimme tiukasti kiinni, ja aina välillä katsoimme toistemme ahdistuneisiin kasvoihin hakien lohdutuksen sanoja joita emme koskaan kuulleet. Hiljalleen hetken pelosta riippumaton rauha alkoi kuitenkin järkkyä, suoraan edessämme. Yhdessä hetkessä istuimme siinä, toisessa hetkessä mielen valtasi ruumiiseen kaivautuvien sirpaleiden kipu ja tuska. Kolmantena hetkenä oli vain pimeää ja kivun välitön lakkaaminen.

***

Palaan takaisin muistoistani, jotka olen käynyt läpi jo liian monta kertaa. Katson ruumistani, kosketan pommin sirpaleiden viiltämiä haavoja, jotka kuivuva veri on tehnyt kuvottavan näköisiksi. En kuitenkaan tunne kosketusta. Tiedän, että itkisin jos vielä olisin todella tässä. Todellisessa ruumiissani, en tässä tuntemiskyvyttömässä, kuolleen ruumiissani. Kadun päätöstäni jäädä tänne, en kestä kokea näitä aikoja uudelleen ja uudelleen mielessäni. Vaikka tunteiden voima on laantunut rutkasti kuoleman jälkeen aaveen vartalossa, tunnen silti vihlaisun joka kerran kun kelaan filmiä yhteisistä päivistämme pienessä päässäni. Jos eläisin vielä, se tunnekuohu yksistään riittäisi tappamaan minut.

Viikko kuluu hiljalleen, ja istun edelleen ikkunan ääressä katselemassa kaatunutta, kuollutta pyökkiämme. Mietin, missä sinä olet. Vieläkö olet elossa? Vartaloni ja puun runko suojasivat sinua pahimmilta vammoilta, mutta en silti voi olla varma. Sinut taidettiin viedä sairaalaan, ainakin näin valkeat paarit ja sairaalan väkeä kun irtauduin ruumiistani. Minun hengetön ruumiini heitettiin jokeen. Mietin syytä heidän teolleen. Toisaalta, ei sillä ole edes väliä.

Ovi takanani avautuu, hiljaiset askeleet hiipivät huoneeseen, ovi sulkeutuu. Käännyn katsomaan ja tuntuu kuin eloton sydämeni räpistelisi jälleen eloon. Katsot lävitseni pihaan, katsot surkeana elotonta pyökkiä ja istut pöydälle, siihen eteeni. Äänettömät kyynelet vierivät poskillasi, ja leuan tavoitettuaan ne tippuvat pöydän karheaan pintaan. Tip, tip, tip. Muistot valuvat pöydälle, voin melkein nähdä ne. Nousen tuolilta ja asetun viereesi seisomaan.

- Rakastan sinua, kuiskaan korvaasi ja tunnen, kuinka pääsen viimein lipumaan ikuiseen pimeyteen.